me kaikki olemme tuhkalapsia.

Mua pelottaa ja ahdistaa vaikka nyt on ollut ihan hyvä fiiliskin! Helpotti päästä siitä jatkuvasta ruotsin lukemisesta ja vaikka kuinka luki niin ei tullut hyviä numeroita. Koeviikon jälkeen paras numero oli psykast 8- ja huonoin matikast 5+ kuhan enää saa tietää menikö se ruotsi läpi.

Oon tuntenu itteni iloseksi tavaallaan, jos tämä on nyt jonkin laista iloisuutta? Osaan nauttia elämästä. Mutta otan kaikesta pienestäkin takkiin ja tuntuu siltä kun haluasi kuolla. Mutta se ei ole enää samanlaista kuin aijemmin. Tiedän että se on vain ajatus jota en kumminkaan halua tapahtuvan todeksi. Silti samalla uskon että haluan sitä todella paljon.. vaikea selittää.

Mua muutenkin huolestuttaa päivänsäde. Oon soittanu sille ja se on kuulostanu siltä et se on just itkeny. Onse välil sen myöntänykki, muttei aina. Mä haluan auttaa sitä mutten tiedä miten. Tuntuu pahalta kun tietää että hänellä on paha olla. Mut anteeksi kun en jaksa kirjoittaa enempäää, eikä siitä tulisi järkevääkään tällä mielialalla, ootte kaikki tärkeitä!

Kadotettu paratiisi.

Anteeksi kun en ole taas kirjoitellut hetkeen. Minusta tuntuu siltä että se johtuu siitä etten enää saa tänne kirjoittamisesta helpotusta, mitä ennen sain. Mulla on muutenkin mennyt nyt vähän huonommin. En jaksa uskoa että pääsen lukiota läpi. Luin ruotsin sanakokeeseen 2 tuntia ja sain 11/ pistettä eli 4½. En jaksa näin huonoja numeroja mikä mulla on? Ennen sain sanakokeesta sen 7/8 puolen- tunnin lukemisesta. Mutta miksi en enää? Ennen sain hissan kokeista, ilman lukemista ysejä. Nyt luin ja luin ja sain 7- . Mitä helevettiä?

Katsoin juuri huumebisnes oy:ta ja rupesin kelaamaan että haluan vetää jotain vahvempaa kuin lääkkeitä ja alkoholia. Vaikka se tuhoaisikin elämän, en jaksa välittää siitä, ainakaan tällä hetkellä. Tiedän että se olisi iso pettymys perheelleni ja osalle, okei yhdelle kaveristani.

Ainut iloinen kokemus kahden viikon sisällä on ollut kun kävin autokoululla moikkaamassa miroa, puhuttiin korkeintaan semmoiset 10 minuuttia. Se teki mut iloiseksi, en tiedä miksi enkä välttämättä haluakkaan. Se on jotenkin outoa koska omalla tavalla se on ihan tuntematon ihminen, mutta silti tuntuu että kuin olisin maailman turvallisimmassa paikassa sen ihmisen seurassa. Kohta joku luulee että olen ihastunut, hah en ole, tää on jotenkin erinlainen tunne, vähän niinkuin todella hyvän kaverin kanssa jota näet pari kertaa kuukaudessa, sama asia.

Olen muutenkin nyt lukenut uudelleen yhtä blogia; Girl behind smiles. On oli bloggaaja joka teki itsemurhan, vielä sen tekstejä lukiessa ekaa kertaa luulin että ei tämä bloggaaja tule koskaan tekemään itsemurhaa, kunhan puhuu (en nyt ihan noin mutta vähän tuohon tyyliin ajattelin) mutta nyt hän on mennyttä, ollut jo jonkin aikaa. Kyllä siinä tuli syyllistävä olo, kun en kommentoinut "oot tärkee" tai "oot tosi vahva kyllä sä jaksat".

Mutta jaksuja teille jokaiselle enkelille<3.

You can be a butterfly.

Heissuli hei. Mulla on mennyt ihan hyvin. Huomenna helppo päivä koulussa, vaan kaksi tuntia. Sitten syysloma! Jes. Paitsi tämä päivä on niin perseestä. 4 asti koulua ja sit kun menen kotiin nii lukemaan ruotsin sanakokeeseen. Vittu jee. Nytkin oon ruotsin tunnilla kun varmaan puolet meidän luokkalaisista ei ole koulussa niin ei ole kunnon tunteja, koneella vaan ollaan.

Mutta siis toissa päivänä oli vitun paska fiilis. Teki niin hemmetin paljon mieli viiltää, mutta en. Nyt  muutenkin on ollut jotenkin ei hyvä olla. Mietin itsemurhaakin silloin. Kaikki tuntu vaan niin lopulta. Nytkin tekee mieli mennä vessaan ja viiltää mutta samaan aikaan osa minusta sanoo; sähän haluat tästä kaikesta paskasta eroon, ota se terä pois ranteesta.

Odotan viikon loppua vedetään ehkä perseet. Ootan sitä niin vitun innolla jos vedetäään kaikkea paskaa pää täyteen. Mua on alkanut houkuttamaan huumeet, kokoajan enemmän. Mun alitajunnassa ei enää pyöri pelko entä jos otan liikaa? Entä jos tulen riippuvaiseksi? - Mua ei enää kiinnosta ne "huonot" puolet. Haluan vain vapautta, edes hetkeksi vapauden tunteen. Edes kerran. 

Joo tiiän ei se ole järkevää, ei se kannata. Kun rupeen miettimään mun serkkua, joka kuoli melkein autokolarissa. Hänellä murtui niska. Kun uutisissa oli juttu, niin siinä oli kirjoitettu jotenkin näin.. Kaikki autossa olijat olivat ottaneet huumeita. En enää muista sana tarkkaan, mutta muistan miten ison haloon äiti, iskä ja varmaan kaikki sukulaiset teki asiasta. "Kuinka surullista, mikäköhän ajoi (nimi ) tähän. Näin syviin vesiin."

Changed my mind.

Ärgh! Vitutta ja ahdistaa. En tiiä mikä mut silti. Tänään piti lähteä hakemaan päivänsädettä 200km päästä muttta suunnitelmiin tulikin muutos. Kerkesin jo ilmoittaa poissaolosta, muka lääkärikontrolli. Vituttaa kun tulee turha poissaolo, kun niistä ollaan lukiossa niin tarkkoja. Siitä viime kirjoituksen lopusta, sain pyörän. Nyt tolla ajelee. Oon ajanu jo yli tonnin.Sehän meni todella nopeasti, en olisi ikinä uskonut. Näin Mikaelia (aijemmissa postauksissa se autokoulu opettaja) kävin näyttää pyörää ja sit kysyin noista nastarenkaista mitkä laitettiin siihen pyörään. Sit se sano et kun ajelet niin hiljennä vauhti ajoissa risteykseen. Ja käski pysymään hengissä. (Pyörän kanssa, ei tiedä mitään mun masennuksesta) tuli vaan niin hyvä fiils kun joku sano noin. Mikael on maailman paras autokoulu opettaja! 

Meillä oli ropon ja kuraattorin kahden keskeiset keskustelut. Valehtelin molemmille päin naamaa. Ja näytti siltä että ne vielä uskoi sen. Mutta kun ropo kysy alkoholin käytöstä, niin sanoin että ehkä 2 otin kesällä muutamat.
> Tietävätkö vanhempasi kokeilusta? Paniikissa vastasin joo tietää. Nyt pelottaa et se sanoo jotain porukoille. Kun taas kuraattori oli silleen, joo no älä juo liikaa kun siitä tulee sitten ongelmia.

Meidän ropo on muutenkin ihan vammanen. Ei se osaa opettaa. Se suuttu jokaikisesta asiasta ja on muutenkin hirveä tiukkapipo. Ihme kun ei ole potkinut mua jo pois lukiosta kun poissaolojakin on jos sen verran että.. Muuten mulla on ihana lukihäiriö, tiistaina tehdään kuraattorin kanssa lisää testejä ja katotaan miten voimakas se on.

Oon miettiny itsemurhaa aika paljonkin nyt lähiaikoina. Haluan pois täältä mutta samalla haluan jäädä. Haluan viiltää, mutta en voi pettää lumea. Hän on tehnyt niin paljon sen eteen että lopettaisin tän pelleilyn. Mutta ei olla nyt puhuttu varmaan viikkoon ja alkaa tuntua siltä että ei mulla ole enää väliä. Ei ollenkaan, sama se olis lähteä.

Mutta jaksakaa edes te rakkaat lukijat. <3 (jos tätä blogia kukaan enään seuraa) ja vielä ihana biisi loppuun! <3
http://www.youtube.com/watch?v=MFaHFNDucnI

Viina varmaan vie hautaan, mut saadaanpahan matkalla laulaa.

Taas hetkeen ei ole kuulunut minusta mitään, mutta elossa ollaan. Lukion eka koeviikko kohta ohi jäljellä enää kaksi koetta, mutta ne vaikeimmat englanti ja fysiikka. Yllättävän helppo tämä on ollut, kun luulin että pitää lukea ja lukea. Itseasiassa en ole lukenut yhteenkään kokeeseen, se varmaan näkyy myös numeroissa. Ihan sama, en halua miettiä sitä nyt kun on hyvä fiilis!

Sain sen kervari kortin viime viikolla. En muista kirjotinko siitä aijemmin, mutta toisella kerralla tuli. Ekalla failas siinä pujottelussa, ei ollut ajatus yhtään mukana. Eilen sitten päivänsäteen kanssa ajeltiin skodella. Käytiin yhdellä uimarannalla, oli ihan vitun kaunista.

Nyt on ollut jo jonkin aikaa hyvä fiilis, ei oo tehny mieli viillellä tai mitään. Yks päivä kävin kirjastossa ja luin erinlaisia kirjoja masennuksesta ja muustakin sairauksista. Yks jäi erityisesti mieleen. Autistinen lapsi, luin vain osia sieltä täällä, se oli vaan niin ihana. Huomenna käydään kattoo mulle sitä kevaria, oispa se hyvä niin sais sen nii pääsis aina kotoo pois kun ei jaksa olla täällä. Ei mulla oikeen mitään kirjoitettavaa ole kun ei mitään ole tapahtunut ja hyvä fiiliskin on ihan oikeesti! Oon jopa onnellinen.

Katsellessasi taivaalle, huomaat kuinka menneisyys on kaikessa läsnä.

Heeij. Anteeksi että ei ole kuulunut hetkeen. Mutta aloitetaan viimeviikosta. Cf: tilaus tuli. Tilasin 30 euron edestä verareita 8mm-14mm asti. Nyt ehkä pikkuisen mietityttää haluanko varmasti, koska se ei tule palautumaan. Noh, sen hetken murhe.

Sitten mennään niin ei kivaan päivään Perjantai 13.9 Mulla oli 2 ajotuntia. Kusi kokonaisuudessaan, ei helevetti. Onnistuin kaatamaan pyörän, ajoin väärällä ajovuorolla, en muistanut katsoa olan taakse yms. Kusi niin pahasti että itkin ajaessa. Hävetyksenvitutuksennolotuksenjapettymyksen multihuipentuma. Mutta ei ahdistanut. Sitä en tajua, johtuko se siitä että Miro piti mulle tunnin? Mua ei ole ahdistanu kertaakaan kun se on pitäny. Kun taas Mikaelin tunneilla pikkaisen muttei paljoa.

Miro sano vaan ku allekirjotin nimet et oon ollu, nii et "ehkä se oli mun vika, kun annoin niin paljon ohjeita kun oon huomannu et et pysty keskittymään täysillä kun puhun". En tiiä vieläkin vituttaa se. Jalkaa aristaa vielä. Mutta en kehtaa myöntää kenellekkään. Oltiin siinä vielä ja puhuttiin siitä ajotunnista ja kaikesta autokouluun liittyvästä. Kun  vedin hihat ylös, en muistanut ehkä kuukauden vanhoja viiltely jälkiä, jotka punottaa. Sit se selitti jotain siinä ihan lopussa ja kun seurasin kokoajan sen silmiä huomasin kuinka ne pysähty ehkä sekkunniksi tai kahdesi niihin. Sit se katto mua silmiin. Se oli pikkasen ahdistavaa, koska se ei ole koskaan ennen katsonut niin! Ihan kun ne ois loistanu? En tiiä.. Sit sanottiin moikat ja lähdin äkkiä.

Joten vähän pelottaa se tämän viikon torstai. Mulla siis on yksiajotunti ja sit käsittelykoe ja inssi. Mä en tiiä pitääkö Mikael vai Miro mulle sen tunnin. Ja mietin et se varmaan kertoo Mikaelille, koska se on sen pomo. APUA! (ainakin sen kaatumisen) Kun rupeen miettimään sitä et mun on pakko päästä ekalla läpi, rupean tärisemään. Kohta joku kysyy et miks ekalla? Koska mulla on ehkä just sille 2 uusimiselle rahaa, mutta jos joudun uusimaan en pääse Lumen ja Päivänsäteen luo. Haluan sinne! Mun on pakko päästä!

My past.

No nyt tulis tää postaus mun menneisyydestä. Aloitetaan ihan alusta. Tästä tuli vähän pitempi kuin ajattelin.

Muistan kuinka 4-vuotiaana meille tuli collie. Joka sattui kuolemaan heinäkuussa 2012, minun silmien alla.

Vasta ollessani 5-vuotias, ukkini kuoli, kuinka sinä samana päivänä äiti lähti ajamaan mummolaan jossa toinen sisareni oli jo ukin vieressä, kuuntelemassa niitä viimeisiä sanoja. Muistan sen kirkon jossa pidettiin ukin hautajaiset, muistan sen penkki rivinkin ja sen ketä istui edessäni. Viedessämme ukkia viimeiselle matkalleen, hautuusmaalle, siellä oli satanut juuri lunta maahan ja kuinka kaunista silloin oli. Muistan kuinka kylmä tuuli vihloi kasvoja. Muistan kuinka sain pudottaa punaisen ruusun arkun laskettua, ukkini mukaan.

 Täytin jo elämäni kuudetta vuotta, kaikenhan piti olla hyvin. Eskari alkoi ja sen ajan ikävyydet. Eskarin syksynä, muistan kuinka heräsin joka aamuyö kolmen-neljän aikoihin vanhempieni riitelyyn. Iskä oli pukenut jo vaatteet päälleen ja lähti muualle, aina ne samat riidat. Joskus päivälläkin, joskus myös illalla. Muistan kuinka olin eteisessä, ja äiti käveli iskän vieressä, tässä välissä tapahtuu jotain mitä en halua selittää. Iskä lähti ja äitini käsi oli poissa sijoiltaan, hän lähti sairaalaan. Isoveljeni kattoi meidän perään. Muistan yhden päivän, äiti ja iskä riiteli, iskä oli lähdössä, eikä äiti tykännyt siitä että iskä lähti aina karkuun. Joten meni auton eteen, ei päästänyt isää lähtemään. Muistan kuinka itkin ja rukoilin äitiä tulemaan pois autoin edestä. Iskä koitti lähteä kokoajan. Lopuksi kävi niin, että isä pääsi lähtemään ja ajoi äitin jalkaterien päältä. Onneksi jalkoihin tuli vain mustelmat ja turposivat pahasti, ei mitään vakavampaa. 

Silti se tuli minulle yllätyksenä, ero. Olinkin jo erolapsi. Isäni muutettua muualle, meidän piti pikku-veljieni kanssa mennä joka toinen viikonloppu iskän luo. Muistan sana tarkasti kuinka kysyin äitiltä olihan se tänä viikonloppuna? Ei, ei teidän iskä tule. Ei se kerkeä. Intin vastaan kyllä se tulee, ei se meitä unohda, ollaanhan me sen lapsia. No pakattiin tavarat veljieni kanssa ja kellon ollessa kuusi istuttiin sohvalla. Kuullen kuinka äiti puhuu puhelimessa, en muista mitä puhelun aikana puhuttiin, mutta se jäi mieleen että kyse oli meistä. Oltiin vielä sohvalla, sillä samalla ruusuisella sohvalla, ikkunan edessä odottamassa iskää yhdeksän aikaan, kun äiti tulee sanomaan "no niin nukkumaan meno aika" ja jotain tässä välissä, en enää muista kunnes kello oli jo puoli kymmenen, jolloin purskahdin itkuun, ei isä tullut, vaikka lupasi.

1 luokka.. 2 luokka- käytiin perheen kanssa ulkomailla. Kaikki näytti ulkoapäin onnelliselta. Sisältä olikin mätää..  koulu kiusaaminen voimistui 3-luokka ei pahemmin koulukiusattu mutta 4 luokalla se taas jatkui ylä-asteeseen asti. 

Vuodet vieri, isot sisarukset muutti eri paikka kunnille. Jopa 600km päähän täältä, liikaa pahoja muistoja. Kesänä 2008 olin siskoni luona, koko kesän. Hoidin hänen 2kk vanhaa lastaan. Käytiin kaikkialla (epämääräinen käsite, no huvipuistoissa yms). 

Olin mummolassa ollut viikon apulaisena, jonka jälkeen minun oli tarkoitus suunnata siskoni avuksi häiden valmisteluun. Enää 3 päivää lähtöön eli oli kesäkuun 17 päivä. Menin aamu navettaan enoni avuksi ruokkimaan lehmät. Kello yhden aikoihin minua pyörrytti ja heikotti paljon. Kellon ollessa jo viisi en enää pystynyt kävelemään, lihakset olivat veltot polvista alaspäin.. Mummi luuli että kyllä se siitä, mutta kellon ollessa jo 11 äiti oli tullut paikalle, enää reidetkään ei toiminut kunnolla. Suuntasimme matkan kohti paikallista sairaalaa. 

He tekivät erinlaisia kokeita minulle, siitä en paljoa muista. Mutta aamulla herätessäni puoli kymmenen aikoihin viereeni tullut hoitaja kertoi että joudun lähtemään 200 km päähän toiseen sairaalaan, jossa on paremmat mahdollisuudet hoitaa. Lähdin sitten ambulanssin kyydillä, muistan kuinka minua pelotti, koska äiti tulisi vasta myöhemmin perässäni. 

Pääsin sairaalaan ja oleskelin siellä 2-viikkoa, kunnes pääsin ensimmäiseen sairaalaan takasin. Pääsin käymään ekan kerran kotona, yhtenä iltana heinäkuun lopulla. Kunnes pääsin jo viikonloppulomalle. Ja yhtä-äkkiä oli vain enää käyntejä sairaalassa. Tällä sairaallalla jolla olin 2 viikkoa, lihoin 15 kiloa. Koska sain niin paljon eri lääkkeitä. Muistan miten laiha olin ollut. Mutta yhtä-äkkiä olinkin kamala läski. 

Siitä se kaikki alkoi alusta, käveleen opetteleminen. Käytin keppejä noin puoli vuotta. Selvisi ettei vasemman yksi lihas tulisi enää koskaan toimimaan. Kun taas oikeassa jalassa tulisi olemaan heikommat lihakset. Nyt miettien se oli kamala kokemus, mutta sillä hetellä ei se tuntunut miltään. 

Ylä-aste oli kamalaa aikaa. Tai no osittain. 7lla olin aika paljon yksikseni. Masennus alkoi pikkuhiljaa muuttua vahvemmaksi. Koulu kiusaus muttui piikittelevämmäski. 8lla olin kusipäiden kanssa. Masennus oli jo aika vakavaa, itsemurha yrityksiä muutama. (huonoja sellasia:DD) Sekosin parikertaa aika pahasti. Kasilla mua myös auttoi yksi poika, sovitaan vaikka matias. Olen todella kiitollinen hänelle, miten jaksoi auttaa auttamistaan. Kasin aikana mun koulukiusaus oli huipussaan. 

 Kun taas ysillä ei enää kiusattu, mutta olin silti se outo tyyppi. Olin päivänsäteen, lumen ja jääprinsessan kanssa. Masennus paheni pahenimistaan, aloin viiltelemään enemmän ja enemmän. Vedin satunnaisia lääkkeitä mitä löysin. Mutta ysinkesä on yksi parhaimmsista kesistä 2008 lisäksi. Oltiin lumen ja päivänsäteen kanssa. Välit päivänsäteeseen parani, oltiin oltu ala-asteella jonkinlaisia ystäviä. Lumeen aloin ihmisenä tutustua huhtikuussa, vaikka oltiin oltu pidempään samassa porukassa. Olen oppinut luottamaan ihmisiin uudestaan, jollain tasoa. Se on itseasiassa päivänsäteen ja lumen ansiota.

Nyt kun lukio alkoi, olen taas ollut aika paljon yksikseni. Mielessä on käynyt useamman kerran itsemurha. Mutta aion parantua, toivottavasti. Lumi on auttanu mua ihan sikana siinä, olen vähentänyt viiltämistä todella paljon. Lumi osaa olla muutenkin niin tsemppaava ja päivänsäde, oon huomannu kun hän on siellä kaukana opiskelemassa niin en pärjää ilman häntä. En osaa enää olla. Orpo olo. Onneksi tulee viikonloppuisin aina tänne!<3

Äitini alkoi isäni ja hänen erostaan lähtien syytellä meitä lapsia kaikesta kadonneesta. Myös siitä avioerosta. Kaikesta tuli meidän syytä. Itseeni se vaikutti niin, että aloin jo uskomaan äitini valheita. Nykyään tuo ei ole enää niin voimaksasta, mutta kyllä se vieläkin jatkuu. Mutta olen silti iloinen että saan asua äitini luona!

Välit isään oli poikki viime vuoden syksyyn asti, jolloin päätin antaa uuden mahdollisuuden. Rupesin nimittäin säälimään häntä, en tiedä oliko se elämäni isoimpia virheitä. Jos jollekkin juolahti mieleen "kai nyt sen elämässä jotain positiivista on tapahtunut?" toki on, mutta ne on pieniä yksittäisiä asioita. Lähinnä tänä keväänä ja kesänä on ollut iloisia asioita. 

autokoulu ja päättötodistuksen numerot.

Minä taas täällä jotain paskaa kirjoittelen. En osaa enää kuvailla miltä musta tuntuu, tai no en tiiä tuntuuko mikään enää miltään. Joo, no perjantaina oli eka liikenne. En nukkuny yöllä hyvin kun jännitin sitä ja pari yötä aijemmin näin siitä painajaista. Sovitaan et se mun luotto open nimi ois Mikael ja sit yks toinen ope joka piti mulle sen ihan ekan käsittely tunnin on vaikka Miro. Noh mulla oli sillon maanantaina se käsittely tunti ja sen mikaelin kanssa käytiin läpi pyörän hallinta ja ne käsittely kokeen tehtävät loppuun. Sit se sano et joo sulla on seuraava tunti liikenteessä. Mun ilme oli ilmeisesti hyvin järkyttyny tai jotain vastaavaa. Ku se vaa sano et hyvin se sulla varmasti menee kun et mieti liikoja ja nii se sit rupes selittämään et se ei ite pääse sinne tunnille, koska se on jossain enska kisoissa. Kysyin et kuka pitää mun tunnin, se sano et miro tai joku toinen jonka nimeä en muista.   (luojan kiitos, miro opetti mulle miten lähteä liikkeelle ettei pyörä sammu, kun oon paniikissa ja se on auttanh ihan sikana.)

No menin eilen sinne autokoululle noin 30 minuuttia aikasessa. Join kahvit ja etin kamppeet päälle. Sit kysyin et kuka pitää mun tunnin? Nii miro käveli just siitä ohi ja kuuli sen ja sano et minä pidän sen, tai jotain vastaavaa. Olin ihan helvetin onnellinen koska miro oli kumminkin pitänyt mulle sen yhden tunnin, joka kesti sen 2 tuntii, mutta kumminkin. Sit tästä mirosta sen verran kun mun oli pakko käydä B;n tunteja jonkin verran nii sit sen tunnin aikana mitä miro piti, niin en tiiä tuli vaan semmoinen olo et "tuo on erinlainen ihminen kun muut" ja "tuo on kokenut kovia, kattoo sen silmiä ja kuuntelee sen puhe tapaa" En tiiä miksi nuo tuli mun mieleen, mutta rupesin pelkää itteeni enemmän et sekoonko mä tai jotain. Sit seurasin vaan sen opetusta ja pyrin kattoo sitä silmiin kokoajan (ei yhtään hajua miksi) ja se tajus sen jossain vaiheessa, oli pelottavaa kun se katto vaan takasi se aika tuntu ikuisuudelta.

No kumminkin, lähdettiin siitä pihasta ajamaan. Mun iso-veli on taksi kuskina tällä paikkakunnalla jossa suoritan tätä korttia. Niin se oli ajanu mun perässä päälle 5 km ja se sano vaan et ajoit aika hitaasti, olit keränny letkanki perääs. Kiitti tätä mä just kaipasinkin. Mutta ajeltiin kaupungissa ja maantiellä. Mut sit mäkilähto failas. Hävetyksen multihuipentuma, oisin ekana saanu ajaa niillä valoilla koska olin kerenny mennä suojatielle. Virhe yksi; pysähdyin kumminkin. Sit kun valot vaihtu mun kohalle koitin lähtee, se sammu. <-- virhe kaksi. Vasta kolmansilla valoilla pääsin lähtemään liikkeelle. Kunnes tajusin kattoa mikä vaihde mulla on päällä, syy lyöty sieltä 2. Ei vittu mua hävetti ja yllätysyllätys, mun isoveli oli samoissa valoissa.

Menin eilen sit vielä iskän mökille ja jätin puhelimen lataa autoon kun kävin valokuvaa ja ajamassa. Sinä aikana päivänsäde oli soittanu enemmän kuin parikertaa ja laittanu viestii. Soitin takas ja ois halunnu lähtee kalalle, otti nokkiinsa siitä et olin iskän mökillä. Soitti tänä aamunakin, ja kysy et tuunko niille? Olin sillee et oon vieläki täällä mökillä. Sit päivänsäde vaan millon tuut pois? Varmaan iltapäivällä, kui? Tuu sit meille ja olin sillee joo. No lähettiin mökiltä ja olin melkeen kotona, päivänsäde siis asuu mun naapurissa. Mutta kumminkin soitin et voinko tulla nyt suoraan? Joo tota.. Me lähdettiin kaupunkiin. Joo mitä vittua, käskee tulla, raivoo kun en tuu ja sit ku sanon et uun iltapäivällä, lähteekin kaupunkiin. Eikä oo kuulunu. Se on muuttunu. ikävä vanhaa päivänsädettä.

Ajattelin että tähän voisin laittaa ne mun 9:n päättönumerot.. hävettää noi numerot kun ne ei mitenkään hyviä ole..

Äidinkieli 8                              Valinnaiset:
Ruotsi 8                                   Musiikki 9
Englanti 7                                 Kuvis 9
Uskonto 8                              
Yhteiskuntaoppi 8
Historia 9
Matikka 7
Fysiikka 8
Kemia 9
Biologia 8
Mantsa 9
Musiikki 9
Kuvis 9
Köksä 9
Liikka 7
Terveystieto 8

I don't know what I'm doing.

Musta on tullu laiska kirjoittaja, jos vertaa aijempaan. Pääsin ajokoululla läpi ne jutut, enää teoriakoe jonka jälkeen käsittely koe ja inssi. Mutta tosiaan, huomenna on eka ajotuntiliikenteessä. Ahdistaa. Koe viikkokin on tän kuun lopulla, miten pääsen sen läpi? En ole lukenut ollenkaan. Paitsi englantia, koska mun on pakko kirjoittaa se pitkänä. Mietin et jätän lukion kesken jos keksin alan minne haluan! 

Eilen tulin kotiin, menin nukkumaan. Heräsin n. 21.30 katoin töllöä jonnekkin puolille öin. Ja menin nukkumaan. Musta tuntuu että kirjoitan tätä blogia yksikseni ettei tätä kukaan lue. Mietin että kumminkin jos joku sattuu lukemaan niin haluaisiko hän lukea jotain henkilökohtaisempaa? Tai jotain mun menneisyydestä? Miks kirjotan tätä? Tai vaikka mun tokari numerot. Tyyliin et jos kiinnostaa nii kommaa alas, teen postauksen aika varmasti, jos se ei mene mihinkään meikkipussin sisältöön tai liian henkilö kohtaisuuksiin, koska haluan vielä ainakin jonkin aikaa pysyä anonyyminä.

Ja tuosta anonyymisyydestä mietin että voisin paljastaa kuka olen, koska mitä mä enää sitä salaamaan? Tai en tiiä. Ja mä oon taas ruvennu leikkimään syömisen kanssa, eilen söin 3 leipää ja 2? kaakaota ja se siitä. Tänään taas 2 kakaota ja tein pastaa, mutta söin vähän ylipuolikkaan, pelkästään se haju saa mut voimaan pahoin. Kesällä vielä rakastin pastaa. Enkä voi alkaa leikkii nyt tän kaa koska, 2 vuoden päästä mulla pitää olla lihasta pitää n.200 kilonen pyörä pystyssä.

~ Muistakaa että te kaikki olette jollain tapaa hyvin vahvoja ja upeita ihmisiä, vaikka ette olisi omasta mielestänne hyvä missään, niin mulle ainakin jokainen ihminen on tärkeä teistä lukioista! <3 Olkaa vahvoja! :) 

valintoja ja muuta shaissee.

En enää tiedä!! Auttakaa te. Kirjoitan tähän kaiken oleellisen ja pyydän kertokaa teidän kokemuksenne/mielipiteenne, koska tarvitsen niitä. Jos mä jään pohtimana tätä yksin ei siitä tule mitään.. joten kirjoitan tänne. Kysyin ehkä viikko/kaksi sitten lumelta puhelin numeroa psykiatrille, ajattelin että jos se olisi hänellä tallessa. Koska jääprinsessallakin on. Puhuttiin kaikkee, siitä miten olen muuttunut, miten olen saanut uusia näkökulmia, ennnen se oli tasantarkkaan se itseni satuttaminen, niinkuin lumi sanoikin.

Puhuimme vaikka mistä, mutta suurimmaksi osaksi siitä että mitä mä haluan ja psykiatrin vaitiolovelvollisuudesta yms.. Mutta vaikka lumi sanoi että ei ne kerro vanhemmilles ollenkaan, no mitä mä oon kuullu muualta, se riippuu oonko vaaraksi itselleni miten paljon. Ja voiko ne pakottaa osastolle, lumi sanoi että ei. Mutta jos heidän mielestään olen täysi hullu, niin hehän voivat. Eikö niin? Kysyin voinko lopettaa ne käynnit heti kun haluan? Voit, mutta ne voi olla eri mieltä. Mietin että voinko lopettaa ne heti kun haluan? Voivatko he nostaa syytteen vanhempia vastaan, jos kuulee jotain semmoista.. en kerro tähän koska en halua.

Tai voivatko he pakottaa mut osastolle, jos kerron mun viiltelystä, itsemurha yrityksistä ja suunnitelmista?
Haluaisin apua, haluaisin parantua, mutta omalla sairaalla tavalla haluan kuolla tähän. Joten onko mulla tarpeeksi omaa halua parantuu? EN TIIÄ. Mä tuun hulluks kun ajattelen tätä kaikkea.

Musta on tullut vainoharhainen. Kun piirsin, ajattelin seuraavaa ajotuntia, sitä että jos joudun jo liikenteeseen (ajan siis A1:stä) niin mun mieleen tuli "mielikuva" jossa pysähdyn junaradan eteen. Ja se autokoulun opettaja ajaa mun viereen, ja sit jotenkin törmää autoon/junaan jompaan kumpaan. Sit mä meen auttaa, siellä ei kumminkaan ole ketään muita, tai jos on joku nii se oli ihan sekasin eikä siitä ollut mitään hyötyä. Ambulanssi tulee, ja sitä ennen mun piti soittaa sinne autokoululle että tapahtu kolari.. ja siinä kohti oon ihan hysteerinen, kun mun pitää tietää se tarkka sijainti, mutta en tiiä sitä.

Sit siellä sairaalassa oon, niin pitkään että tää autokoulun opettaja herää, en ollu lähteny sairaalasta ollenkaan pois. Sitten sain puheluja mun koulusta ja etenkin mun ropolta. Ne oli kiukkusia kun en tullut kouluun. Ja sit se autokoulun se puhelinvastaaja heli(?) tai se näytti kattovan tosi säälittävästi mua, ja ihan kun se ois ajatellut "sun oli vaikee ajaa se kortti, ja nyt tämäkin" jotain tohon tyyliin.

Olin siellä ollessa kumminkin vaihtanut joka päivä kukat sängynvieressä olevaan maljakkoon. Yhtenä päivänä sit istun viereisellä sängyllä ja se mies herää. Ja sit sanoin vaa, halusin tietää miten sä pärjäät, että jäätän henkiin. Ja sit se loppu siiihen. Arvatkaa vaan pelottaako seuraava ajotunti... En tiiä se ukko on tosi mukava, ei luo paineita. Mua ei edes ahista niin paljoa kun esim mun isän kanssa.

Otin muka tänään profiili kuvia facebookkiin ja kun katoin niitä koneella, sain 3 semmosta ihan ok. Lähetin päivänsäteelle viestin "can u help me?" ja lähetin ne kuvat. sit se luuli et mulla on oikeesti joku hätä. No se soitti mulle, puhuttiin sit kaikkee paskaa siinä. Sit se vaan sano et noi kaikki kuvat näyttää samalta ja sitä siinä. Lopetettiin puhelu ja mietin minkä kuvan laitan fbseen. Katoin ja katoin niitä kuvia, ja mietin miks musta ei saa nättejä kuvia? Mulle on käynyt näin useemman kerran, en uskalla vaihtaa profiili kuvaa fbseen, koska pelkään että näytän tyhmältä, että en saa tykkäyksiä. Joooooo. Kaikkia kiinnostaa mun facebook profiili kuva ongelmat.. Haluan pois täältä.. ei ois ongelmiakaan. MUTTA haluaisin tohon psykiatri juttuihin kokemuksia/mielipiteitä, kiitos!

Mä haluun irti kahleista, oon saanu jo tarpeeks valheista.

Mikä mulle on tullut. En ole kirjoittanut 11 päivään! No ehkä pitäisi aloittaa viimeisestä viikonlopusta, nimen omaan loman viimeisestä viikonlopusta. Päivänsäde lähti yli 200 km päähän lauantaina. Ja maanantaina alko koulu. Ekasta päivästä meni hyvin se ensimmäinen 1 tunti. Lukio alkoi siis 9.30 ja menin koululle 8.30 olin tona aikana parin ylä-aste tutun kanssa. Mutta sittenku tuli lisää porukkaa jäin ulkopuolelle. Oliko se yllätys? Ei. Sitähän mä pelkään välitunneilla koulussa, yksin olemista, jos joku muu näkee. Koska en halua että joku luulee mua yksinäiseksi paskiaiseksi. Ja sehän minä olenkin. Mutta joooo. Lukioon tuli yksi päivänsäteen serkun tyttöystävä, päivänsäde pyysi minua katsomaan hänen perään, puhua hänelle. No varmaan arvaattekin miten se on mennyt. Okei no eka päivä meni ihan ok koska keksi aiheita. Mutta seuraavana ja toisenä päivänä... on ollut aika todella hiljaista, semmonen vaivautunut hiljaisuus. Viikko on sinäänsä mennyt hyvin, jos ei oteta huomioon että olen yksin tai sen päivänsäteen serkun tyttöystävän kanssa. Ja tietty läksyjen määrä on ihan kamalan iso.  En ole jaksanut lukea alueita, hyvä että 2 verbikokeeseen jaksoin lukea. Lähden muutenkin koulusta aikaisemmin, tiistaina ja torstaina tällä viikolla, menin junalla läheiseen kaupunkiin, kevari tunneille. Haluan kevarin, mutta en tiedä saanko sitä mun sairaudesta johtuen (ei siis masennusn vaan noi lihas jalka juttuja) mutta se selviää ensiviikon keskiviikkona. Jolloin  menen abien kanssa samalla kyydillä. Eeei tuu mitään, ahdistaa jo nyt. Ja olen päässyt kotiin vasta 9-10 väliin jossa pitäis muka käydä suihkussa yms + läksyt ja heti nukkumaan, onneksi nyt on viikonloppu niin voi nukkua univelkoja pois. Päivänsäde ja lumi teki ihanan yllätyksen, okei oli se vähän ahdistava, no joo oma moka mut silti, tänään eka tunti oli kirkossa ja alkoi vasta 9ltä. Joten istuin portaikossa yhdessä paikassa läheteltiin viestejä watchaapissa, ja sit hän soitti mulle. Lähdin just kävelee kirkolle päin ja puhuttiiin sitä sun tätä. Menin yhden tien yli ja oisinko kävelly siitä 50 metriä, niiin sit hän vaan sano "olipa hieno paketti auto" mietin et heei, sen piti olla sisällä, ja aika jännää munki ohi meni just yksi. Katoin taakse et millanen se oli ja päivänsäde oli siellä 50 metrin päässä! Mieli teki itkeä, olin niin onnelinen, niin helpottunut et se tuli just sillon kun en tiennyt minne kohti kirkossa menisin istumaan. Halattiin ja jatkettiin kävelyä. No tänään hän oli mun tunnin alkuu mun kaa ja sit oon ollu yksin, ahdistavaa kun kaikki muut on samassa porukassa. Odotin äikän tunnin alkua kaikki tytöt istu yhden pöydän ääressä ja pojat penkeillä, minä seisoin yksin. Se ahdisti helvetin paljon. Mietin mikä minussa on vikana? Miksi kukaan ei puhu mulle mitään? Miksi, miksi ja miksi.. Sitten äikän tunnin alussa ku pulpetit oli laitetty silleen ryhmiin, menin taakse jossa oli onneksi vain kaksi pulpettia. Sit yksi jonka kanssa oltiin 7 ihan hyvii ystävii tervehti sit toinen jonka kaa 5 oltii aika paljon samassa porukassa nii moikkas myös, okei toi eka sano sen aidosti ainaki mun mielestä ja toi toinen vaan sano sen. Mutta mulle tuli siitä ihan pirun hyvä mieli. Haluaisin et ois joku jonka kaa juttu luistaa et menis hyvin voi puhua silleen ku päivänsäteen kaa, rennosti ja välilläki pystys oleen hiljaa eikä se rupeis ahdistamaan. Haluaisin vaan kuulla välillä sanat "olet tärkeä" ihmiseltä joka oikeasti sitä tarkoittaa. En tiiä, ei mun laihduttamisestakaan tuu mitään, miten voin olla näin paska kaikessa. En jaksa, haluan nukkumaan. Mutta päivänsäteen kaa sovittii torstaina et pidetään hauskaa, mennään kalalle yms. Toivottavasti se sais juotavaa.. koska se rentouttais tästä ahdistuksesta edes hetkeksi. Mutta toisaalta sama ois ruveta nukkuu koska ei se välttämättä tänään soita, varmaan huomenna. Sit se ei tuu käymään kahteen viikkoon täällä. Miten mä pärjään ilman sitä? Meidän välitki muuttuu varmasti kamalan paljon. Viilsin eilen käteen koska ahdistaa kaikki, koulu ja etenkin ne välitunnit, ois hyvä jos semmosia ei olisi. Ja anteeksi en jaksa laittaa jakoja tähän tekstiin ja kiitos teille kaikille lukijoille!

I'm scared.

Kaksi viikkoa. Anteeksi. Siskon lapset oli toisen viikon, sitten porukat lähti viemään heitä kotiin, oltiin päivänsäteen kanssa kahdestaan. Tehtiin hyvää ruokaa. Nam. Oli ihanaa. Sitten ollaan heitetty virveliä päivänsäteen kanssa, joutu pikkaisen ja käytiin sen mummolassa. Tulin perjantaina takaisin, hän meni sunnuntaina takaisin. Toivon että hänen mummillensa olisi ok jos menisin sinne. 7 päivää niin lukio alkaa.. 7 päivää niin päivänsäde on 200-300 km päässä opiskelemassa. Tulee vain viikonlopuksi takaisin. Hän on varmasti silloin perheensä kanssa. Tai muiden kaverien.

Lumikin lähtee samaan kaupunkiin kuin päivänsäde. Ei mulle jää tänne ketään ihmistä, ketään keneen voisin luottaa, kuka tulisi luokseni keski yöllä, vain antaakseen halin? Kuka.. ei kukaan, kaikki katoaa aikanaan. Mua pelottaa, ahdistaa. Entä jos en saa lukiosta kavereita sinne tulee 4 uutta ihmistä. Entä jos en saa sitä tunti kaveria jonka kanssa tehdä projektit? Kaikki katsovat sitten kuin hylkiötä.. Pelottaa en halua mennä kouluun, en halua. Haluan toiselle paikkakunnalle, sinne missä kukaan ei tunnen minua. Ei kukaan-

Mä itken juuri nyt, koska mua pelottaa, ahdistaa, viiltelin lauantaina. Viime kerrasta oli pitkä aika ehkä kaksi viikkoa? Haluan muuttaa kuopioon tai helsinkiin, kaksi isoa kaupunkia, jossa kukaan ei tunne minua. Helsingissä tietäisin jo koulunkin mihin haluan, mutta entä kuopiossa? En hakenut yhteishaussa koska ei porukoilla ole rahaa maksaa.

Mietin jos ei menisikään lukioon, ilmottaisi että menisi jonnekkin muualle. Ja ei menisi minnekkään jäisin makaamaan sänkyyn joka aamu. Auttaisiko se? Ahdistaa myös kun tuli lappu että valitse tästä aineiden kirjat jotka valitsit. Öööööö? En muista, ja siinä oli ylipäätään 2 englannin kirjaa. Kumpi mun olisi pitänyt valita? Ahdistaa, kaikilla varmaan on jo kirjat, mutta mulla ei. EN HALUA.... mutta on pakko, en voi pettää kenenkään odotuksia, en edes tiedä mihin ammattiin haluan. valokuvaaja? automekaanikko? rekkakuski? talonrakentaja? taksikuski? tapetoija/maalari mikä onkaan? sisustaja? tatuoija? lävistäjä? Nuo kuulostaa kivoilta, mutta mikään ei sillein kiinnosta.

Olen kai vaan outo. Kaikilla mun ikäisillä tytöillä on jo varmaan se unelma ammatti. Mutta sitten minä. Vähä älyinen, idiootti, masentunut, elämään kyllästynyt nuori joka ei tiedä enää mitä tehdä elämällään. Olen erinlainen, liiankin erinlainen.

I don't always understand myself.

En tajua miksi teen semmoisia asioita mihin en ole valmis. Kun teen sitä, se tuohoaa mua kokoajan sisältä. Mun pitää aina pitää pari taukoa ja koota itseni kasaan, että voisin jatkaa. Ja aina sen jälkeen mua ahdistaa niin suunnattomasti.

Eilen kun tein sen taas ja pääsin kotiin tärisin ja tärisin. Katsoin peiliin mun silmät näytti kuolleilta, kasvoilla ei ilmettä. Mieli teki viillellä. Mutta en halunnut, mutta halusin. Tein vain yhden pienen viillon ranteeseen rannekorujen alle.

Koitin venyttää sitä että en viillä. Yritin etsiä joko uusin true blood olisi tullut, että katsoisin sitä etten viiltelisi. Mutta se ei ollu tullu.. Harmittaa kun olisin halunnut katsoa. No katsoin sitten jotain amelie tai joku tommonen se oli. Se kertoi nuoren naisen elämästä, jolla ei ole ollut koskaan kavereita. Kävi koulua kotona.. yms. Se oli ihana se leffa. Ei ehkä toteutus mitenkään paras, mutta rakastin sitä juonta.

Kävin tänään pyöräilee päivänsäteen kanssa 9,2km (google mapsin mukaan) ei se tuntunut niin pitkältä. No kun oltiin mun talon kohdalla, vähän ohi. Siinä oli pieni pupun poikanen. Koitin ottaa kiinni, koska olisin halunnut pitää sitä sylissä vähän aikaa. Jatkettiin.. noin 300m siellä oli kissa, olisin halunnut silittää mutta se lähti sitten pois päin. Taas jatkettiin n. 200m ja siinä on vanha urheilu kenttä siellä oli joku musta pieni jonkun kissan kokoinen. Koitettiin mennä lähemmäksi mutta kerkesi pois. Ja sitten kuului ihan kuin lehmän kellon ääntä. Joo normaalia on. Mutta rupesi pelottamaan ja ahdistamaan suuresti, ei koskaan ole ollut mitään tämmoistä.

Rupeen katsomaan leffaa tai nukkumaan en tiedä vielä. Ja kiitos teille 11 lukialle että jaksatte lukea mun sekavia kirjoituksia.. <3

I'm fine.

En muista millon kirjoitin. Koitin eilen mutta netti oli todella hidas joten en jaksanut odottaa. Mä oon ollut lapsi "lomalla" eli mun siskon lapset on nyt kylässä, viikonajan.

Ennenkuin lähdin äitini kanssa hakemaan lapsia tänne, sinä edellisenä iltana. Olin valmis kuolemaan, olin päättänyt sen. Olin päättänyt lähteä. Kaikki alkoi kun mulla oli huono olla, halusin olla jonkun kaverin ystävän seurassa. Laitoin päivänsäteelle viestiä "missä olet 8 aikaan?" "miten niin?" "eikun et jos oisit ollu kaupungilla niin nähtäis?" "olen varmaan lumella, mitä kaupungilla?" "aa, kun mun veljellä ois töitä niin oisin päässy ja ois ollu asiaa" oikeasti ei ollut, olisin vain halunnut halata ja puhua joutavia ja kertoa ehkä jotain en tiedä olisinko kumminkaan voinut.. "laita txt? :)" "en:D" ja sitten intellään vielä laitanko vai enkö..  ja se meinas soittaa mulle ja kaikkee muuta paskaa"onko miten paha asia?" "ei se vakavaa ole" "no kait sä sen voit sitten sanoa" "en sano" "no nyt suutun" "joka tapauksessa suutut" "sano nyt vittu oikeesti" "no vittu hyvä on. oisin vaan halunnut halata ja kiittää kaikesta" "niin mistä?" "kaikesta" "miks mä tosta suuttusin?" ".." ja hetkeä myöhemmin laitoin myös "olisin vaan halunnut puhua kasvotusten. eli ei mitään ihmeellisempää" "huomenna" "ehkä. jos enää haluan puhua siitä" "kysyn jos lumen kans käytäs illalla" "ei tartte pärjään kyllä :)" "kysyn kohta se on ulkona" "ei oikeesti tartte kaikki on hyvin nyt" "perustelut?" "perustelut? emmä tiiä. mietin asioita järjellä? :D" "ööö?" "en tiiä ei sitä voi perustella" "tappamassa ittees?" "kävimielessä. mutta en" "miksi näin?" "älä kysele jooko? ku en halua nyt miettiä sitä" ja sitten puhuttiin kaikesta muusta.

Olin metsässä. Olin ottanut jo ne ylimääräset oksat tieltä, testasin kestääkö oksa mun painoa, ettei se vain katkea, pieni pudotus. Ehkä puoli metriä. Olin kirjoittanut jo itsemurha viestinkin. Olin jo niin lähellä. Kiipesin jo oksia pitkin. Mutta samalla, kuin pyöräilin sen 2km paikalle, tein sen jotenkin vasta hakoisesti. Omalla tavalla en halunnut, mutta kun on pakko. "en jaksa enää" mun on ihan pakko. Kun se on kerran ohi, ei enää koskaan satu.

Mutta silti olen tässä. Mikä meni vikaan. Koitin muka miettiä järjellä. Miettien lumen sanoja. Mietin kun kiipesin puuhun. Mietin ja mietin. Kunnes laskeuduin puun viereiselle kivelle, mietin ja luin sitä kirjettä minkä kirjoitin. Mietin onko siinä kaikki tarpeellinen. Samaan aikaan itkin. Milloin kaikki meni vikaan? Miksi minusta tuli tällainen? Miksi minä päädyin tänne, koittamaan itsemurhaa, tekemään sen. Miksi juuri nyt? Miks ei aijemmin?

Tämmöisiä kaikenlaisia kysymyksiä. Nyt jälkeenpäin olen omalla tavalla ylpeä, mutta enemmän häpeissään. Onneksi kukaan ei tiedä että se oli niin lähellä. Onneksi päivänsäde ei arvaa sitä, koska se tietää että mietin sitä useasti. Mutta se luottaa tyhmällä tavalla minuun. Ainakin aijemmin, en tiedä tästä hetkestä.  Mutta luulisin.

Hävetti nähdä se maanantaina pitkästä aikaa. Mutta onneksi ei puhuttu siitä. Ei mitään sinne viittaavaa. Ei yhtään mitään. Ja tulin jonkinlaiseen päätökseen. En ole vielä valmis tappamaan itseäni, en ole vielä valmis kuolemaan. Mutta sekin voi muuttua ja uskon että muuttuukin. Tekee mieli viillellä, ei sen takia että on huono olla, itseasiassa voin ihan hyvin. Mutta haluan vain tuntea silti kipua. Mutta koitan olla viiltelemättä, ehkä pääsisin siitäkin eroon.

I'm not strong enough.

Anteeksi että minusta ei ole kuulunut. Syitä on miljoonia. No aloitetaan vaikka tällä. Mitä olen tehnyt? Olen ollut mökillä. Lumen ja päivänsäteen kanssa. Olen ollut töissä, ihan vitun paljon. Käytiin myös päivänsäteen ja hänen isänsä kanssa kalalla. Ja loput, en ole jaksanut tehdä mitään olen vain ollut. 

Kerroin sitten mökin jälkeisenä aamuna päivänsäteelle, että mulla ei olekkaan niin hyvä olla kuin hän luulee. Kerroin että kädessä ei ole ollut jälkiä sen takia, koska ne ovat nykyään kyljessä. Kerroin myös että kun näen käden arvet kun ne kaikki on parantunut voin leikkiä että se kaikki on mennyttä, eikä koskaan haittaa mun elämää, ei ikinä. Mutta todellisuus on se että valehtelen itselleni, uskottelen itselleni että mulla olisi hyvä olla, vaikkei ole.

Tämä kaikki on ollut raskasta. Roolin ylläpitäminen "kaikki on paljon paremmin kuin ennen" käy kokoajan raskaamaksi. Kokoajan se vain suurenee ja suurenee. Toivotavasti saisin crossiini tilattua osat nii päsis ajelemaan, koska se vapauttaa. Ei tarvitse miettiä mitään muuta, kuin lentäisit. Melkein. 

Olin jossain vaiheessa kuulemma sanonut että haluan tappaa itseni ohimennen siis olin maininnut niin jompi kumpi sanoi vaikka nyt kuusi (en kerro baarin oikeaa nimeä koska sitten älyäisitte mistä päin olen) että siellä pitää käydä, kaksi vuotta ja tee se vasta sitten. Lumi vaan sanoi sitten että kuusi on ihan paska baari täynnä lissuja. :DDD

Rakastan päivänsädettä ja lumea. Ystävänä ja kaverina. He ovat ainoat ystäväni.

No viimepäivinä on ollut ahistuskohtauksia, tuntunut että kaikki kaatuu niskaan. Tuntunut siltä että millään ei enää ole väliä. Viiltelin viimeksi lauantaina tai perjantaina? En ole ihan varma. Luultavasti noiden välisenä yönä. 

Olen huomannut että olen myös kokukussa viiltelyyn. Ja olen ihan hemmetin ylpeä itsestäni etten ole viillellyt noin pitkään aikaan! Mutta tiedän että viilten tässä lähipäivinä, kuin kaikki romahtaa lopussa harteille. Ehkä siinä vaiheessa teen itsemurhan. Olen opetellut joskus keväällä hirttosilmukan tekemisen, helppo homma. Puunkin löytää läheltä. Pitää vain kirjoittaa hyvästit kaikille. Vain tärkeimmille ja tänne. Olen jo miettinyt päässäni mitä kullekkin haluan kirjoittaa. 

Mutta toistaiseksi koitan jaksaa vielä viikon loppuun. Ei siihen ole kuin kolme pitkää ja tuskaista päivää..  

I'm getting fatter, again.

Mitä olen tehnyt? Katsonut nyt kaikki game of tronesit. Arvatkaa vituttaako? Se on ihan tyhmää että siinä kuolee niitä päänäytteliöitä. Ihan perseestä. Toivottavasti 4 tuottari olisi edes hyvä. Katsoin myös 2 uusimpaa true bloodia. Ja mitä muuta? Näin päivänsädettä. Ja niin, eipä mitään muuta oikein.

Laihduttaminen menee taas päin persettä. Söin eilen 1 kokonaisen (jossa on kaksi puolta) lämppärin, kaakao. Kana kolmioleipä, 1/4 osa vielä tallessa, syön sen varmaan tässä joskus. m&m's karkkeja, ei aavistustakaan minkä verran ja juusto pastaa, 5 kuppia kahvia. Myös vettä aika paljon. Syön kaikkea mikä lihottaa, kaikkea missä on paljon kaloreita.

Piti käydä puntarilla. Aamupaino on 59,4. LIHONUT. OLEN VITTU LIHONUT. Tekisi meili haukkua itseäni vaikka miksi nyt tässä. Mutta tuskin teitä kiinnostaisi lukea sitä. Joten.. Pitää syödä terveellisemmin ja vähemmän. Joo, sitä mä koitan. Toivottavasti en epäonnistu. Ja tietty pitää liikkua enemmän.

Olisi ihana jos tulisi syötyä kaloreita vain sen 500. Se olisi ihanaa. Voisin koittaa laskea tänään jos jaksan. 

One day I'll heal. But I'll be covered in scars.

Olen pettynyt itseeni. Hyvin paljon. Katsoin juuri viiltely kuvia weheartit:istä. Miksi olen näin paska kaikessa, miksi en edes osaa viillellä? Tässä kuvia joiden avulla on helpompi selittäkää. Katsokaa niitä jälkiä, en tarkoita tekstiä jos en erikseen mainitse siitä.

mun viillot on käsissä tätä luokkaa, joskus pienempää.

mutta haluaisin niiden olevan tätä luokkaa..

mun kyljessä on ehkä 7 tämmöistä arpea, jotka ovat juuri tässä vaiheessa.

mutta haluaisin että ne olisi tätä luokkaa

tämä menee samaa rataa, eli haluaisin tuommoisia arpia.

Mua hävettää myöntää että en viiltele kunnolla. Mutta haluan oppia. Tehdä koko ajan syvempiä ja syvempiä viiltoja. Mutta siitä olen ylpeä että ne on kumminkin syvempiä kuin ennen. Jos joku tulisi näyttämään sellaisia naarmuja muka jotain viiltoja ajattelisin että hän ei edes viiltele kunnolla. Miten hän kehtaa kutsua niitä viilloiksi?

Kyllä. Tämä kuva teksti on niin totta. Jos et ole tehnyt ensimmäistä viiltoasi, älä aloita. Älä kokele. Mä aloitin kokeilemalla ja miten kävi? Haluan vain tehdä syvempiä ja syvempiä viiltoja. Välillä pelkään itseäni. Ennen katsoin noita kuvia tuossa ylhäällä inhoten. Mutta nyt kun katson niitä, melkein lumoonnun. Sairasta tiedän. 

Haluaisin tehdä vielä syvempiä, semmoisia haavoja joita pitäisi tikata.

Vaikka tuosta minun aijemmasta kirjoituksesta voisi luulla, en tarkoita että pieniä haavoja tekevällä olisi sen helpompaa. Ettei hänellä olisi paha olla. Kaikki  viiltely jäljet tai muutenkaan epäilyttävät jäljet pitää ottaa tosissaan! Koska se muuten kehittyy addiktioksi ja sen "avulla" vielä pahemmaksi. En nyt ketään kannusta aloittamaan viiltelyä. Se ei ole hyväksi koska ainakin itse huomaan että haavojen syventyessä olen muuttunut paljon hullummaksi.  Ja tuon kuvan kuvateksti on niin totta!

Darkness is beautiful.

Vituttaa. Ei tää laihduttaminen onnistu. Miten voin olla näin paska tässä? Mieten voin ahmia kaikkea. Mitä  tänään olen syönyt? Aamulla viili ja kaakao. Menin takaisin nukkumaan.. ja herättyäni join kaakaon. Sitten menin kaverille 2 kuppia kahvia ja jäätelöviipale ja alle puolet snicer miten vitussa kirjoitetaan patukasta ja kaksi kuppia mehua. Eli olen syönyt ihan vitusti kaikkea paskaa!! Onko muuten tupakassa kaloreita? En ole kyllä ajatellut.

Oon nukkunut yöt tosi levottomasti. Nähnyt painajaisia ja aina herännyt niihin. Mutta silti olen nukkunut monta tuntia viime yönä 13 tuntia? Ainakin suurin piirtein. Uni rytmi ihan sekaisin. Menen nukkuman aamu tunneilla ja herään joskus viiden aikaan, keskimäärin. 

Odotan ihan hirveästi seuraavaa mökki reissua. Vaikka tiedän että siellä syön ihan vitusti. Mutta sitä tunnelmaa, yhdessä oloa. Sinne tulee mun lisäksi lumi ja päivänsäde. Mennään varmaan ensi viikolla, koska lumi on vielä tämän viikon kesä töissä.

Aina välillä on ollut semmoisia "tunne puuskia" että haluan kuolla, haluan viillellä, haluan tuntea kipua. Mutta suurimmaksi osaksi on mennyt ihan hyvin. En voi sanoa että olen onnellinen, mutta olen tuntenut iloa ja jännitystä. Musta tuntuu että alan parantua, mutta eiköhän siinä käy niinkuin aijemmilla kerroilla. Se kestää vain tämän kesän ajan ja palautuu paljon pahempana kun koulut alkaa. 

Pakko lisätä. Aamupaino oli 58,6.

That's my thing. Not yours.

Mua ahdistaa vieläkin. On niin huono olla. Oon taas valvonut yön ja nukun varmaan jossain vaiheessä päivää. On pakko nukkua edes jonkin verran jos lumea ja päivänsädettä aikoo nähdä illalla. Koska se kumminkin venyy.

En tiedä enää mikä auttaisi tähän ahdistuksen määrään. No joo, no alkoholi helpottaa vain hetkeksi. Entä huumeet? Onko sekin vain hetken rentoutuminen? Vai vaikuttaako se pidempään. Jääprinsessa sanoi että, se olisi sama asia kun joisi kännit. Mutta menet vain aikaisemmin lepäämään. Okei, se testasi vaan pilveä. Mutta jos jotain vahvempaa? Helpottaisiko se miten paljon. Mutta kyllä tulisi niin kalliiksi..

Mutta sehän olisi sen arvoista. Jos voisi rentoutua, enemmän kuin pariksi tunniksi. Olla jonkin aikaa ihan huoleton. Mutta joo tiedän. Huumeiden haitta puolet. tiedän että serkkuni vietiin vieroitukseen. Kuinka huonossa jamassa hän oli, vain siksi että jäi koukkuun. Viime vuoden juhannuksena. He olivat ajaneet kaveri porukalla kolarin. Minulle ei kumminkaa koskaan kerottu enempää, kuin "päihteiden vaikutuksen alaisena". Niska meni paskaksi- parani kumminkin ja nyt kaikki on hyvin. En tiedä onko retkahtanut, koska ei olla niin hyvissä väleissä. Itseasiassa tiedän vain hänen olevan serkkuni.

Tai olisiko jo sama lopettaa nämä päivät? Silloin ei ainakaan tarvitsisi miettiä enempää. Tuntisi sen hetken kivun enään ja kaikki olisi ohi. Mutta toisaalta, onko mulla vielä jotain miksi jäädä? En tiedä. Ehkä päivänsäde. Ja uskoisin että lumi tuntisi syyllisyyttä siitä, ettei muka auttanut tarpeeksi. En tiedä enää lähteäkkö vai jäädä. Kenen elämään se edes vaikuttaisi. Olisi kiva kadota hetkeksi ja nähdä huomaisiko kukaan minun olevan poissa.

Mä viiltelin taas. Vain pari viiltoa, mutta silti. En tiedä ällöttää jos viillän ranteeseen, siihen ihan alkuun tai siihen.  Odotan syksyä niin voi viillellä ihan rauhassa, ettei kukaan ihmettele jos pidän kokoajan pitkä hihaisia paitoja. Niin voin viillellä ylemmäs. Mutta toisaalta, mitä edes odottamaan syksyyn asti? Eihän mun viiltely edes kuulu kenellekkään muulle. Ei yhtään kenellekkään.

It's fine. I deserve it.

Mulla on paha olla. En enää jaksa. Tuntuu ettei ole enää voimaa jatkaa. Tänään ahdisti saatanasti. Ihan kamalan paljon. Niin paljon että sitä ei voi kuvailla, miten hirveää se oli. Kaikki johtui vain siitä että mun selkää hierottiin. Ei ollut mitään mikä estäisi tuntemasta toisen ihoa omallaan. Se oli... hyyi. En siis kammoa että toiset ihmiset koskee minuun tai mitään. Mutta tämä ihminen, joka ajattelee kaiken pervosti. Se istui mun perseen päällä että pystyi hieromaan mun kipeää selkää. Se sai orkasmin siitä että se hieroi mua. hyyyyyyyyi. yääk. Miten ällö ihminen voi olla. Tai muutenkaan kuka vittu saa orkasmin kun hieroo toista?! En, en todellakaan nauttinut siitä. Se oli jotain niin järkyttävää. hyyyyyyi. Vihaan muutenkin tätä ihmistä. Hyi hyi ja hyi...

Viiltelin toissa päivänä. Meni liian pitkälle. En ole koskaan tehnyt kertaakaan niin "syviä" lainausmerkeissä koska ei ne nyt niin syviä kumminkaan ollut. viiltoja. Mä alan pelkäämään itseäni.

Juhannus meni ihan päin vittua, jouduin töihin. Ja mitä muuta? No olen katsonut kohta Game of Thronesin ykkös kauden kokonaan. Enää pari jaksoa. Se saa mut ajattelemaan muuta kuin itsemurhaa. Olen ihan poikki. Rätti väsynyt elämään. Lopetan nyt kirjoittamisen kun ei luonnistu.

i feel a little bit happy

Jotenkin tyhjä olo. Pyöräilin kaupungille n.9 km. Näin kavereita. Lumen ja päivänsäteen. Sit yks kaveri joka oli lumen kaa samalla luokalla ja kaksi sen kaveria. Oltiin aluksi minä, lumi ja päivänsäde. Lumi kysy et millon mennään sinne mökille. Olin ihan äimänä, et ootsä ihan tosissas? Sen varmaan huomas jo mun ilmeestä. Mutta oon niin ilonen jos mennään samalla porukalla sinne uudestaan. Se oli kivaa juttu luisti. normaalisti olen todella hiljainen. Mutta nyt uskallan jotenkin puhua jo lumelle, samassa porukassa ollessa.

Musta tuntuu että oon saanu itseluottamusta tai jotain ihme rohkeutta. Tai sit se johtuu siitä ihmisestä, se on niin suloinen, kokenut kovia. Mutta silti auttaa mua niin innolla. Ehkä juuri se on siinä mikä saa mut jaksaan ja muutenkin todella positiiviselle mielelle. Joka on hyvin harvinaista.

Luottamuksesta sen verran että mun on vaikea luottaa ihmisiin. Kuten varmaan olette huomanneet. Mutta oli yksi kasiluokalla keneen pystyin jonkin verran luottamaan. Enkä ole kuullut mitään niistä asioista mitä kerroin. Vain sen hetkisistä tunteista ja näin..

Nyt mua pelottaa se kun tunnen samoin kuin kasilla että pystyn luottamaan lumeen. En tiedä miksi, mutta se tunne on niin voimakas. Voimakkaampi kuin kasiluokalla ja se on pelottavaa. Mutta en ole kyllä kuullut mistään itsestäni. Ja se on kertonut jo pari juorua mitä on minusta kuullut. Eli silloin ihminen on ainakin jonkin verran luotettava? Ainakin minä uskoisin näin.

Ahdistaa kumminkin siltä mökki reissulta kun en muista kunnolla sitä kolmea tai neljää tuntia. Satunnaisia juttuja sieltä täältä. Ensi kerralla juon vähemmän koska haluan muistaa. Mutta siis tuli nyt olo että olen lissu kun juon. Ehei, en ainakaan omasta mielestä. Olen aina se joka on yksin, joka on aina se vara valinta. Se jonka seura kelpaa silloin kun ei ole muuta vaihto ehtoa. Ja minusta on ihanaa kuin kerrankin juttu luistaa, osaan olla rennompi. En tiedä haluaisin olla lumen ystävä. Ja aijon koittaa sitä.

Juhannukseksi ei ole suunnitelmia. Ehkä mennään tuolla samalla kokoon panolla taas rannalle, mutta saa nähdä. Ehkä olen vain kotona.

Mutta nyt menen nukkumaan, koska heikottaa. Olen taas sairaana. Lämpöä. Mutta kauniita unia teille kaikille ja jos en nyt kirjoittele niin viettäkää jussi rauhallisissa merkeissä, koska teidän jokaisen elämä on jollain tapaa arvokas!

But it will never save you from yourself.

Ei herranen aika. Sunnuntai- maanantai yö. Ekat kunnon kännit. Oltiin kolmestaan; minä, Lumi ja Päivänsäde. Meillä mäykkä olvia (12), iskäni 10 kesä olutta, puolikas minttuviina ja saarenmaan vodka (40%). Ne kaikki meni tuona yönä. Ei helevetti. Toivon että iskä ei suutu noistä kesä oluista (antoi luvan juoda parit ja järkevästi) ja toivon todella että ei huomaa tuota vodka pulloa. Miten helevetissä nuo kaikki meni meiltä alas? Kolme 16 vuotiasta nuorta. Kukaan ei ole meistä läski. Paino indeksit kaikilla jotain 20-22? Ehkä.

Hävettää kun kerroin lumelle mitä meidän perheen historiassa on tapahtunut. En halua nähdä häntä uudestaan, koska hävettää niin paljon. Puhuttiin hänen kanssa alkuyön tunneilla henkeviä. Itse ainaskin olin silloin selvin päin tai ainakin suhteellisen. En tiedä lumesta. Puhuttiin elämästä ja kuolemasta, itsemurhista ja viiltelystä. Siitä mitä syitä on jatkaa. Mutta minusta se sano lohduttavasti että se on jokaisen oma valinta. Mutta hän sanoi että on käynyt samoja asioita läpi kuin minä. Ja että hän on onnistunut kääntämään ne voitkoksi. Oppisimpa minäkin. En halua jatkaa näin.

 Puoli kuollutta elämää. Mitä iloa? Ehei, ei yhtään mitään. Opin ne joko kääntämään voitoksi- minun vahvuudeksi tai teen itsemurhan. Saa nähdä miten käy. Minusta tuntuu etten uskalla tehdä sitä. Mutta jos olen niin tunteideni vallassa, silloin se onnistuu. Eli jos minusta ei kuulu pitkään pitkään aikaan, olen mennyttä. Mutta aijon ainakin koittaa. Olla positiivisempi. Päästää irti rakkaasta masennuksestani. Pois- pysyvästi- ikuisesti.. Jollain tavalla pääsen. Jos en parantumalla, niin sitten itsemurhalla. Se jää vain arvoitukseksi.

   Holding back your feeling may save you from others. But it will never save you from yourself.

and that's how i am

RAKASTAN!

ja alan lopulta itsekkin uskoa että en enää välitä

haluaisin opetella soittamaan pianoa tai kitaraa

en osaa puhua ihmisille mitään järkevää

ne saa tuntemaan että elän ja ne on ihanan rauhottavia

juurikin näin 

toivon, mutten voi. en suostu edes kaikkea myöntämään itselleni, joten miten kertoa kenellekkään muulekkaan?

on ihanaa katsoa koneesta alas ja nähdä miten pientä kaikki on loppu peleissä

koitan parhaani mukaan, mutta tuntuu että haluan kuolla tähän silti

...

on hirveen vaikeata muistella milloin mulla oli oikeasti kunnolla hyvä olla. Eihän siitä ole kuin  viisi vuotta, siis olen aina välillä, mutta se on niin lyhyttä että ei sitä voi sanoa onnelisuudeksi.

liiiankin, jos joku yrittää vähän aikaa niin menee läpi

kenellä ei olisi isompaa ongelmaa kuin masennus? 

todella harvoin uskallan kirjoittaa "moi"

joskus se auttaa, mutta enää ei niin paljoa. ei se enää tunnu pakokeinolta.

mikä onkaan ihanempaa kuin nähdä vieraan ihmisen huulille hymyn nousevan? kun tietää että itse sen on  "syypää"

perjaatteessa kukaan ei tunne mua, ei kukaan. päivänsäde jotenkin muttei siltikään paljoa.

eiköhän tämä ole jo itsestään selvyys

se on hyvin vaikeaa kun negatiivisuus on tullut osaksi persoonaa.

kuka ei tietäisi miltä se tuntuu?

haluan lähteä, mutta silti jollain tavalla jäädä

haluan hävitä ihmisten joukkoon, jossa kukaan ei kiinnitä huomiota yhteen ihmiseen

..

rakastan yö valvomista

liikaa vaihtoehtoja ja joskus liian vähän

hyi kamala, pelkään pimeää

jos tätä blogia nyt ei lasketa

tunnen olevani kuvottava läski, ruma ja vastenmielisen näköinen

ajatustapa ainakin

ne on niin kiduttavia...

tarkoitan pieniä hymyjä, keskusteluja ja moikkauksia. ne saa olon aina paremmaksi

siksi rakastankin musiikkia

tätä ei varmaan tarvitse edes selittää.

tuli hirveä lissu olo kun tällaisen tein. Lähden mökille (suunniteltu 2 yöks mut saaa nähdä) niin joten en kirjoittele tänne.. Moikka! :)

Home sweet home.

Nyt on kotiuduttu etelä- suomesta. Tänään olin 10,5 tuntia töissä ja olen aivan poikki. Mutta haluan silti kirjoittaa. Mitä juhlista muistan ne oli kivat. En muistaisi sitä ahdistuksen määrää jos en olisi silloin kirjoittanut puhelimeen

"Semmonen olo että haluan tappaa itseni. En mä kuulu tänne. Ei juhlat ole minun juttu. Haluan vaan täältä pois. Nyt heti! Ehkä lähden ulos vaan hetkeksi. En tiiä. Ahdistaa niin suunnattomasti. Haluan vain viiltää. Odotan hetken että porukka vähenee. Niin menen vessaan viiltämään. Haluan edes hetkeksi helpotusta tähän tuskaan. Edes hetkeksi." 

 Seuraavasta päivästä. Se oli mukava, ainakin suhteellisen. Petyin kumminkin. Miksi ihmiset eivät pidä lupauksiaan?

"Nyt olen siskolla ja ahdistaa taas. En kuulu tännekkään. Mietin miten ennen vietin täällä aina kesäloman. Viihdyin. Mutta nyt haluan vain kotiiin- pois täältä. Sisko suuttu jo mulle. Ihan vitun sama. Ei kiinnosta. Pitäköön omat mielipiteensä, veti hermot tatuoinnista. Minä en luovu omista mielipiteistä jonkun takia. En tiedä välit muutenkin tähän siskoon on huonontuneet. Tuntuu että ei saa ilmaista omaa mielipidettäkään. Mutta ihan sama. Mä halun nyt kotiin. Heti. Mutta se ei ole mahdollista vasta maanantaina. Siihen on niin pitkä aika." 

"Mulla pitäs muka olla hauskaa? Joo, mutta ei ole. Miksi kun jotain luvataan niin sitten niitä ei pidetä? Olin onnellinen kun luulin että pääsen toiselle siskolle yötä. Mutta ei. En pääsekkän. Äiti ehdotti että jään tämän siskon luo yöksi jonka luona nyt olen. Sanoin aika kiukkusesti että en. Ja nyt mun pikkuveli jää tänne. Ehkä olisinkin halunnut jäädä. Mutta oon sairas. Mietin viiltämistä. Ajattelen sitä koko ajan. Mutta haluan jo kotiin. Haluan jo pois."  

Menin kumminkin sunnunaina sitten tälle siskolle yötä. Oli kivaa. Ei painostavaa. Ei ollenkaa. Oli ihana herätä auringon nousuun. Tullessamme kotiin pysähdyimme enoni luona. Hänen vaimonsa lapsi on tehnyt itsemurhan. En voinut olla ajattelemmatta sitä kuin näin serkkuni, olkoon vaikka Julia ja hänen äitinsä. Ajattelin sitä koko ajan. Tutkin katseellani kaikkea, mikä viestii jollain keinolla menetyksestä. Huomasin tästä miehestä olevan pari kuvaa enemmän, kuin hänen muista sisaruksistaan. Ja tämä Julian äiti oli myös ylihuolehtivainen Julian lapsia kohtaan.

Nyt olen kotona. Päivänsäde suuttui mulle. Mun laukussa oli purnukka. Ja se oli kattomassa mitä siellä oli. Repäsin hänen kädestä sen pois. Se suuttui kun ei saanut kattoa sinne. Siellä oli viiltely teriä. Kolme erinlaista. Vaikka hän tietää että viiltelen. En halua että hän saa tietää miten paljon teen sitä. En halua että hän saa tietää tilanteen olevan näin paha. (Siis se on pahentunut 5 kertaisesti). Hän luulee että olen lopettanut. Koska käteen ei ole tullut yhden yhtään viiltoa. Mutta ei, en todellakaan ole lopettanut. Ne on kyljessä. Ja ne syvenee joka kerta himpun verran- ei paljoa mutta silti liikaa. Mulla olisi vielä mahdollisuus lopettaa se. Mutta en halua. Olen jo sen verran koukussa tähän.

Mutta nyt menen nukkumaan koska huomenna taas pitää mennä töihin. Anteeksi kirjoitus virheistä, koska olen jo puoli unessa, niin uskoisin että niitä on useampia kuin pari. Ja teille yhdeksälle kukijalle suuri kiitos!<3

You can always find somone.

Ensimmäinen työviikko takana ja se tuntui aivan älyttömän raskaalta. En tajua miten joku voi tehdä joka viikko noin pitkiä päiviä. Huomenna aamu yöstä lähdetään matkaan, saa nähdä tuleeko siitä mitään mutta toivottavasti.  Pitäs herätä muka 3 ja 3 lähdetään 4. Semmoset 6 tuntia autossa. Ei ole paha matka kun siihen on tottunut. 

Eilen ahdisti suunnattomasti, niin paljon että oli pakko viillellä. Nyt kylki on ihanan kipe huomatkaa sarkasmi. Mutta oma moka. Farkkujen pitäminen sattuu, niinkuin gollegeidenkin. Mutta se helpotti edes hetkeksi. 

En tiedä haluanko enää elää. Tai edes haluanko lähteä. Ajatukset on niin sekavia, niin sekavaa kun olla ja voi.

On ihanaa jos päästään näkemään siskoja, kamala ikävä niitäkin. (siksi jos, jos tulee joku riita aamulla eikä lähdetäkkään). Jos tämä olo edes siellä helpottaisi. Ei tarttis miettiä mitään siellä. 

Huomaan kuinka katson toisten ihmisten ranteita, etsien ihmistä joka viiltelee. Ja kun olen nyt siellä päiväkodissa kesätöissä niin huomaan kuinka tuijottamalla tuijotan pienten, viattomien lapsien käsiä ja ranteita miettien miten kaunista se on. Punnitsen ihmisiä, millaisia heistä kasvaa. Kenestä tulee anoreetikko, kuka masentuu, kuka kärsii alemmuuskompleksista tai ADHD:sta. Sairasta. Mutta uskoisin osavani jo sano jonkin verran- mutta pelkkää arvailua.

Oltiin viimeviikon lauvantaina päivänsäteen kanssa kylällä ja katsottiin muiden meininkiä. Oltiin kavereitten kanssa yms.  Näin lumen viillot. Siis olen tiennyt että hän viiltelee mutta niiden näkeminen jotenkin tuntui oudolta, pahalta ja samaan aikaan surulliselta. Hän piti siinä sidettä. Mutta se oli valunut alaspäin joten ne ylimmät näkyi. Se oli jäädyttävä tunne. Että en oikeasti ole yksin - en kärsi yksin. Aina on joku muu jolla menee vielä huonommin.

Joku miettii tällä hetkellä itsemurhaa - itseasiassa tosi moni. Joku juuri päätyi siihen ettei tee sitä. Joku vetää juuri nyt lääkkeitä että kuolisi. Joku viiltää ranteen auki, joku toinen reittä. Jollakin on  köysi ja hän tekee hirttosilmukkaa ja jolla kulla on ase suussa. 

Ja minä voin huonosti? - tämä olikin kai joku vitsi, mietin sitä. Mutta joku muu on kokoajan lähempänä sitä kuin minä. Joku muu on toteuttamassa sitä juuri nyt. Jollekkin tämä päivä on viimeinen, nämä kaksi tuntia rahuallisimpia. Nämä minuutit painavampia ja nämä sekunnit viimeiset. Joku kuolee itsemurhaan keskimäärin 40 sekunnin välein. Aina on joku jota pitäisi auttaa jatkamaan.

Surullista kuinka monta ihmistä kuolee oikeasti itsemurhaan. Kuinka moni oikesti menettää läheisensä. Kuinka moni suree edesmennyttä lastaan. Kuinka moni ihminen syyttää itseään kun ei tajunnut ajoissa. Kuinka moni ihminen tulee juuri nyt torjutuksi. Ja päätyy tekemään sen. Yksi asia ja kaikki on ohi, kaikki on mennyttä.

Me elämme kerran, joku lopettaa sen tämän minuutin sisällä, joku jonka tuska on niin suuri ettei sitä voi käsitellä. Joku joka on kyllästynyt omaan elämäänsä. Joku joka haluaa pois, olla tuskistaan vapaa. Joku jonka elämä on mennyt alamäkeen jonkin aikaa. Se voi olla kuka tahansa, myös sinun läheinen, ystäväsi, mutta myös joku tuikituntematon ihminen joka asuu toisella puolella maapalloa, mutta kärsii samoista asioista mistä useat kärsii. Mutta asiasta joka on kumminkin suuri, mutta sitä sanotaan tabuksi.