I'm fine.

En muista millon kirjoitin. Koitin eilen mutta netti oli todella hidas joten en jaksanut odottaa. Mä oon ollut lapsi "lomalla" eli mun siskon lapset on nyt kylässä, viikonajan.

Ennenkuin lähdin äitini kanssa hakemaan lapsia tänne, sinä edellisenä iltana. Olin valmis kuolemaan, olin päättänyt sen. Olin päättänyt lähteä. Kaikki alkoi kun mulla oli huono olla, halusin olla jonkun kaverin ystävän seurassa. Laitoin päivänsäteelle viestiä "missä olet 8 aikaan?" "miten niin?" "eikun et jos oisit ollu kaupungilla niin nähtäis?" "olen varmaan lumella, mitä kaupungilla?" "aa, kun mun veljellä ois töitä niin oisin päässy ja ois ollu asiaa" oikeasti ei ollut, olisin vain halunnut halata ja puhua joutavia ja kertoa ehkä jotain en tiedä olisinko kumminkaan voinut.. "laita txt? :)" "en:D" ja sitten intellään vielä laitanko vai enkö..  ja se meinas soittaa mulle ja kaikkee muuta paskaa"onko miten paha asia?" "ei se vakavaa ole" "no kait sä sen voit sitten sanoa" "en sano" "no nyt suutun" "joka tapauksessa suutut" "sano nyt vittu oikeesti" "no vittu hyvä on. oisin vaan halunnut halata ja kiittää kaikesta" "niin mistä?" "kaikesta" "miks mä tosta suuttusin?" ".." ja hetkeä myöhemmin laitoin myös "olisin vaan halunnut puhua kasvotusten. eli ei mitään ihmeellisempää" "huomenna" "ehkä. jos enää haluan puhua siitä" "kysyn jos lumen kans käytäs illalla" "ei tartte pärjään kyllä :)" "kysyn kohta se on ulkona" "ei oikeesti tartte kaikki on hyvin nyt" "perustelut?" "perustelut? emmä tiiä. mietin asioita järjellä? :D" "ööö?" "en tiiä ei sitä voi perustella" "tappamassa ittees?" "kävimielessä. mutta en" "miksi näin?" "älä kysele jooko? ku en halua nyt miettiä sitä" ja sitten puhuttiin kaikesta muusta.

Olin metsässä. Olin ottanut jo ne ylimääräset oksat tieltä, testasin kestääkö oksa mun painoa, ettei se vain katkea, pieni pudotus. Ehkä puoli metriä. Olin kirjoittanut jo itsemurha viestinkin. Olin jo niin lähellä. Kiipesin jo oksia pitkin. Mutta samalla, kuin pyöräilin sen 2km paikalle, tein sen jotenkin vasta hakoisesti. Omalla tavalla en halunnut, mutta kun on pakko. "en jaksa enää" mun on ihan pakko. Kun se on kerran ohi, ei enää koskaan satu.

Mutta silti olen tässä. Mikä meni vikaan. Koitin muka miettiä järjellä. Miettien lumen sanoja. Mietin kun kiipesin puuhun. Mietin ja mietin. Kunnes laskeuduin puun viereiselle kivelle, mietin ja luin sitä kirjettä minkä kirjoitin. Mietin onko siinä kaikki tarpeellinen. Samaan aikaan itkin. Milloin kaikki meni vikaan? Miksi minusta tuli tällainen? Miksi minä päädyin tänne, koittamaan itsemurhaa, tekemään sen. Miksi juuri nyt? Miks ei aijemmin?

Tämmöisiä kaikenlaisia kysymyksiä. Nyt jälkeenpäin olen omalla tavalla ylpeä, mutta enemmän häpeissään. Onneksi kukaan ei tiedä että se oli niin lähellä. Onneksi päivänsäde ei arvaa sitä, koska se tietää että mietin sitä useasti. Mutta se luottaa tyhmällä tavalla minuun. Ainakin aijemmin, en tiedä tästä hetkestä.  Mutta luulisin.

Hävetti nähdä se maanantaina pitkästä aikaa. Mutta onneksi ei puhuttu siitä. Ei mitään sinne viittaavaa. Ei yhtään mitään. Ja tulin jonkinlaiseen päätökseen. En ole vielä valmis tappamaan itseäni, en ole vielä valmis kuolemaan. Mutta sekin voi muuttua ja uskon että muuttuukin. Tekee mieli viillellä, ei sen takia että on huono olla, itseasiassa voin ihan hyvin. Mutta haluan vain tuntea silti kipua. Mutta koitan olla viiltelemättä, ehkä pääsisin siitäkin eroon.