and that's how i am

RAKASTAN!

ja alan lopulta itsekkin uskoa että en enää välitä

haluaisin opetella soittamaan pianoa tai kitaraa

en osaa puhua ihmisille mitään järkevää

ne saa tuntemaan että elän ja ne on ihanan rauhottavia

juurikin näin 

toivon, mutten voi. en suostu edes kaikkea myöntämään itselleni, joten miten kertoa kenellekkään muulekkaan?

on ihanaa katsoa koneesta alas ja nähdä miten pientä kaikki on loppu peleissä

koitan parhaani mukaan, mutta tuntuu että haluan kuolla tähän silti

...

on hirveen vaikeata muistella milloin mulla oli oikeasti kunnolla hyvä olla. Eihän siitä ole kuin  viisi vuotta, siis olen aina välillä, mutta se on niin lyhyttä että ei sitä voi sanoa onnelisuudeksi.

liiiankin, jos joku yrittää vähän aikaa niin menee läpi

kenellä ei olisi isompaa ongelmaa kuin masennus? 

todella harvoin uskallan kirjoittaa "moi"

joskus se auttaa, mutta enää ei niin paljoa. ei se enää tunnu pakokeinolta.

mikä onkaan ihanempaa kuin nähdä vieraan ihmisen huulille hymyn nousevan? kun tietää että itse sen on  "syypää"

perjaatteessa kukaan ei tunne mua, ei kukaan. päivänsäde jotenkin muttei siltikään paljoa.

eiköhän tämä ole jo itsestään selvyys

se on hyvin vaikeaa kun negatiivisuus on tullut osaksi persoonaa.

kuka ei tietäisi miltä se tuntuu?

haluan lähteä, mutta silti jollain tavalla jäädä

haluan hävitä ihmisten joukkoon, jossa kukaan ei kiinnitä huomiota yhteen ihmiseen

..

rakastan yö valvomista

liikaa vaihtoehtoja ja joskus liian vähän

hyi kamala, pelkään pimeää

jos tätä blogia nyt ei lasketa

tunnen olevani kuvottava läski, ruma ja vastenmielisen näköinen

ajatustapa ainakin

ne on niin kiduttavia...

tarkoitan pieniä hymyjä, keskusteluja ja moikkauksia. ne saa olon aina paremmaksi

siksi rakastankin musiikkia

tätä ei varmaan tarvitse edes selittää.

tuli hirveä lissu olo kun tällaisen tein. Lähden mökille (suunniteltu 2 yöks mut saaa nähdä) niin joten en kirjoittele tänne.. Moikka! :)