Nyt on kotiuduttu etelä- suomesta. Tänään olin 10,5 tuntia töissä ja olen aivan poikki. Mutta haluan silti kirjoittaa. Mitä juhlista muistan ne oli kivat. En muistaisi sitä ahdistuksen määrää jos en olisi silloin kirjoittanut puhelimeen
"Semmonen olo että haluan tappaa itseni. En mä kuulu tänne. Ei juhlat ole minun juttu. Haluan vaan täältä pois. Nyt heti! Ehkä lähden ulos vaan hetkeksi. En tiiä. Ahdistaa niin suunnattomasti. Haluan vain viiltää. Odotan hetken että porukka vähenee. Niin menen vessaan viiltämään. Haluan edes hetkeksi helpotusta tähän tuskaan. Edes hetkeksi."
Seuraavasta päivästä. Se oli mukava, ainakin suhteellisen. Petyin kumminkin. Miksi ihmiset eivät pidä lupauksiaan?
"Nyt olen siskolla ja ahdistaa taas. En kuulu tännekkään. Mietin miten ennen vietin täällä aina kesäloman. Viihdyin. Mutta nyt haluan vain kotiiin- pois täältä. Sisko suuttu jo mulle. Ihan vitun sama. Ei kiinnosta. Pitäköön omat mielipiteensä, veti hermot tatuoinnista. Minä en luovu omista mielipiteistä jonkun takia. En tiedä välit muutenkin tähän siskoon on huonontuneet. Tuntuu että ei saa ilmaista omaa mielipidettäkään. Mutta ihan sama. Mä halun nyt kotiin. Heti. Mutta se ei ole mahdollista vasta maanantaina. Siihen on niin pitkä aika."
"Mulla pitäs muka olla hauskaa? Joo, mutta ei ole. Miksi kun jotain luvataan niin sitten niitä ei pidetä? Olin onnellinen kun luulin että pääsen toiselle siskolle yötä. Mutta ei. En pääsekkän. Äiti ehdotti että jään tämän siskon luo yöksi jonka luona nyt olen. Sanoin aika kiukkusesti että en. Ja nyt mun pikkuveli jää tänne. Ehkä olisinkin halunnut jäädä. Mutta oon sairas. Mietin viiltämistä. Ajattelen sitä koko ajan. Mutta haluan jo kotiin. Haluan jo pois."
Menin kumminkin sunnunaina sitten tälle siskolle yötä. Oli kivaa. Ei painostavaa. Ei ollenkaa. Oli ihana herätä auringon nousuun. Tullessamme kotiin pysähdyimme enoni luona. Hänen vaimonsa lapsi on tehnyt itsemurhan. En voinut olla ajattelemmatta sitä kuin näin serkkuni, olkoon vaikka Julia ja hänen äitinsä. Ajattelin sitä koko ajan. Tutkin katseellani kaikkea, mikä viestii jollain keinolla menetyksestä. Huomasin tästä miehestä olevan pari kuvaa enemmän, kuin hänen muista sisaruksistaan. Ja tämä Julian äiti oli myös ylihuolehtivainen Julian lapsia kohtaan.
Nyt olen kotona. Päivänsäde suuttui mulle. Mun laukussa oli purnukka. Ja se oli kattomassa mitä siellä oli. Repäsin hänen kädestä sen pois. Se suuttui kun ei saanut kattoa sinne. Siellä oli viiltely teriä. Kolme erinlaista. Vaikka hän tietää että viiltelen. En halua että hän saa tietää miten paljon teen sitä. En halua että hän saa tietää tilanteen olevan näin paha. (Siis se on pahentunut 5 kertaisesti). Hän luulee että olen lopettanut. Koska käteen ei ole tullut yhden yhtään viiltoa. Mutta ei, en todellakaan ole lopettanut. Ne on kyljessä. Ja ne syvenee joka kerta himpun verran- ei paljoa mutta silti liikaa. Mulla olisi vielä mahdollisuus lopettaa se. Mutta en halua. Olen jo sen verran koukussa tähän.
Mutta nyt menen nukkumaan koska huomenna taas pitää mennä töihin. Anteeksi kirjoitus virheistä, koska olen jo puoli unessa, niin uskoisin että niitä on useampia kuin pari. Ja teille yhdeksälle kukijalle suuri kiitos!<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti