You can always find somone.

Ensimmäinen työviikko takana ja se tuntui aivan älyttömän raskaalta. En tajua miten joku voi tehdä joka viikko noin pitkiä päiviä. Huomenna aamu yöstä lähdetään matkaan, saa nähdä tuleeko siitä mitään mutta toivottavasti.  Pitäs herätä muka 3 ja 3 lähdetään 4. Semmoset 6 tuntia autossa. Ei ole paha matka kun siihen on tottunut. 

Eilen ahdisti suunnattomasti, niin paljon että oli pakko viillellä. Nyt kylki on ihanan kipe huomatkaa sarkasmi. Mutta oma moka. Farkkujen pitäminen sattuu, niinkuin gollegeidenkin. Mutta se helpotti edes hetkeksi. 

En tiedä haluanko enää elää. Tai edes haluanko lähteä. Ajatukset on niin sekavia, niin sekavaa kun olla ja voi.

On ihanaa jos päästään näkemään siskoja, kamala ikävä niitäkin. (siksi jos, jos tulee joku riita aamulla eikä lähdetäkkään). Jos tämä olo edes siellä helpottaisi. Ei tarttis miettiä mitään siellä. 

Huomaan kuinka katson toisten ihmisten ranteita, etsien ihmistä joka viiltelee. Ja kun olen nyt siellä päiväkodissa kesätöissä niin huomaan kuinka tuijottamalla tuijotan pienten, viattomien lapsien käsiä ja ranteita miettien miten kaunista se on. Punnitsen ihmisiä, millaisia heistä kasvaa. Kenestä tulee anoreetikko, kuka masentuu, kuka kärsii alemmuuskompleksista tai ADHD:sta. Sairasta. Mutta uskoisin osavani jo sano jonkin verran- mutta pelkkää arvailua.

Oltiin viimeviikon lauvantaina päivänsäteen kanssa kylällä ja katsottiin muiden meininkiä. Oltiin kavereitten kanssa yms.  Näin lumen viillot. Siis olen tiennyt että hän viiltelee mutta niiden näkeminen jotenkin tuntui oudolta, pahalta ja samaan aikaan surulliselta. Hän piti siinä sidettä. Mutta se oli valunut alaspäin joten ne ylimmät näkyi. Se oli jäädyttävä tunne. Että en oikeasti ole yksin - en kärsi yksin. Aina on joku muu jolla menee vielä huonommin.

Joku miettii tällä hetkellä itsemurhaa - itseasiassa tosi moni. Joku juuri päätyi siihen ettei tee sitä. Joku vetää juuri nyt lääkkeitä että kuolisi. Joku viiltää ranteen auki, joku toinen reittä. Jollakin on  köysi ja hän tekee hirttosilmukkaa ja jolla kulla on ase suussa. 

Ja minä voin huonosti? - tämä olikin kai joku vitsi, mietin sitä. Mutta joku muu on kokoajan lähempänä sitä kuin minä. Joku muu on toteuttamassa sitä juuri nyt. Jollekkin tämä päivä on viimeinen, nämä kaksi tuntia rahuallisimpia. Nämä minuutit painavampia ja nämä sekunnit viimeiset. Joku kuolee itsemurhaan keskimäärin 40 sekunnin välein. Aina on joku jota pitäisi auttaa jatkamaan.

Surullista kuinka monta ihmistä kuolee oikeasti itsemurhaan. Kuinka moni oikesti menettää läheisensä. Kuinka moni suree edesmennyttä lastaan. Kuinka moni ihminen syyttää itseään kun ei tajunnut ajoissa. Kuinka moni ihminen tulee juuri nyt torjutuksi. Ja päätyy tekemään sen. Yksi asia ja kaikki on ohi, kaikki on mennyttä.

Me elämme kerran, joku lopettaa sen tämän minuutin sisällä, joku jonka tuska on niin suuri ettei sitä voi käsitellä. Joku joka on kyllästynyt omaan elämäänsä. Joku joka haluaa pois, olla tuskistaan vapaa. Joku jonka elämä on mennyt alamäkeen jonkin aikaa. Se voi olla kuka tahansa, myös sinun läheinen, ystäväsi, mutta myös joku tuikituntematon ihminen joka asuu toisella puolella maapalloa, mutta kärsii samoista asioista mistä useat kärsii. Mutta asiasta joka on kumminkin suuri, mutta sitä sanotaan tabuksi.