My past.

No nyt tulis tää postaus mun menneisyydestä. Aloitetaan ihan alusta. Tästä tuli vähän pitempi kuin ajattelin.

Muistan kuinka 4-vuotiaana meille tuli collie. Joka sattui kuolemaan heinäkuussa 2012, minun silmien alla.

Vasta ollessani 5-vuotias, ukkini kuoli, kuinka sinä samana päivänä äiti lähti ajamaan mummolaan jossa toinen sisareni oli jo ukin vieressä, kuuntelemassa niitä viimeisiä sanoja. Muistan sen kirkon jossa pidettiin ukin hautajaiset, muistan sen penkki rivinkin ja sen ketä istui edessäni. Viedessämme ukkia viimeiselle matkalleen, hautuusmaalle, siellä oli satanut juuri lunta maahan ja kuinka kaunista silloin oli. Muistan kuinka kylmä tuuli vihloi kasvoja. Muistan kuinka sain pudottaa punaisen ruusun arkun laskettua, ukkini mukaan.

 Täytin jo elämäni kuudetta vuotta, kaikenhan piti olla hyvin. Eskari alkoi ja sen ajan ikävyydet. Eskarin syksynä, muistan kuinka heräsin joka aamuyö kolmen-neljän aikoihin vanhempieni riitelyyn. Iskä oli pukenut jo vaatteet päälleen ja lähti muualle, aina ne samat riidat. Joskus päivälläkin, joskus myös illalla. Muistan kuinka olin eteisessä, ja äiti käveli iskän vieressä, tässä välissä tapahtuu jotain mitä en halua selittää. Iskä lähti ja äitini käsi oli poissa sijoiltaan, hän lähti sairaalaan. Isoveljeni kattoi meidän perään. Muistan yhden päivän, äiti ja iskä riiteli, iskä oli lähdössä, eikä äiti tykännyt siitä että iskä lähti aina karkuun. Joten meni auton eteen, ei päästänyt isää lähtemään. Muistan kuinka itkin ja rukoilin äitiä tulemaan pois autoin edestä. Iskä koitti lähteä kokoajan. Lopuksi kävi niin, että isä pääsi lähtemään ja ajoi äitin jalkaterien päältä. Onneksi jalkoihin tuli vain mustelmat ja turposivat pahasti, ei mitään vakavampaa. 

Silti se tuli minulle yllätyksenä, ero. Olinkin jo erolapsi. Isäni muutettua muualle, meidän piti pikku-veljieni kanssa mennä joka toinen viikonloppu iskän luo. Muistan sana tarkasti kuinka kysyin äitiltä olihan se tänä viikonloppuna? Ei, ei teidän iskä tule. Ei se kerkeä. Intin vastaan kyllä se tulee, ei se meitä unohda, ollaanhan me sen lapsia. No pakattiin tavarat veljieni kanssa ja kellon ollessa kuusi istuttiin sohvalla. Kuullen kuinka äiti puhuu puhelimessa, en muista mitä puhelun aikana puhuttiin, mutta se jäi mieleen että kyse oli meistä. Oltiin vielä sohvalla, sillä samalla ruusuisella sohvalla, ikkunan edessä odottamassa iskää yhdeksän aikaan, kun äiti tulee sanomaan "no niin nukkumaan meno aika" ja jotain tässä välissä, en enää muista kunnes kello oli jo puoli kymmenen, jolloin purskahdin itkuun, ei isä tullut, vaikka lupasi.

1 luokka.. 2 luokka- käytiin perheen kanssa ulkomailla. Kaikki näytti ulkoapäin onnelliselta. Sisältä olikin mätää..  koulu kiusaaminen voimistui 3-luokka ei pahemmin koulukiusattu mutta 4 luokalla se taas jatkui ylä-asteeseen asti. 

Vuodet vieri, isot sisarukset muutti eri paikka kunnille. Jopa 600km päähän täältä, liikaa pahoja muistoja. Kesänä 2008 olin siskoni luona, koko kesän. Hoidin hänen 2kk vanhaa lastaan. Käytiin kaikkialla (epämääräinen käsite, no huvipuistoissa yms). 

Olin mummolassa ollut viikon apulaisena, jonka jälkeen minun oli tarkoitus suunnata siskoni avuksi häiden valmisteluun. Enää 3 päivää lähtöön eli oli kesäkuun 17 päivä. Menin aamu navettaan enoni avuksi ruokkimaan lehmät. Kello yhden aikoihin minua pyörrytti ja heikotti paljon. Kellon ollessa jo viisi en enää pystynyt kävelemään, lihakset olivat veltot polvista alaspäin.. Mummi luuli että kyllä se siitä, mutta kellon ollessa jo 11 äiti oli tullut paikalle, enää reidetkään ei toiminut kunnolla. Suuntasimme matkan kohti paikallista sairaalaa. 

He tekivät erinlaisia kokeita minulle, siitä en paljoa muista. Mutta aamulla herätessäni puoli kymmenen aikoihin viereeni tullut hoitaja kertoi että joudun lähtemään 200 km päähän toiseen sairaalaan, jossa on paremmat mahdollisuudet hoitaa. Lähdin sitten ambulanssin kyydillä, muistan kuinka minua pelotti, koska äiti tulisi vasta myöhemmin perässäni. 

Pääsin sairaalaan ja oleskelin siellä 2-viikkoa, kunnes pääsin ensimmäiseen sairaalaan takasin. Pääsin käymään ekan kerran kotona, yhtenä iltana heinäkuun lopulla. Kunnes pääsin jo viikonloppulomalle. Ja yhtä-äkkiä oli vain enää käyntejä sairaalassa. Tällä sairaallalla jolla olin 2 viikkoa, lihoin 15 kiloa. Koska sain niin paljon eri lääkkeitä. Muistan miten laiha olin ollut. Mutta yhtä-äkkiä olinkin kamala läski. 

Siitä se kaikki alkoi alusta, käveleen opetteleminen. Käytin keppejä noin puoli vuotta. Selvisi ettei vasemman yksi lihas tulisi enää koskaan toimimaan. Kun taas oikeassa jalassa tulisi olemaan heikommat lihakset. Nyt miettien se oli kamala kokemus, mutta sillä hetellä ei se tuntunut miltään. 

Ylä-aste oli kamalaa aikaa. Tai no osittain. 7lla olin aika paljon yksikseni. Masennus alkoi pikkuhiljaa muuttua vahvemmaksi. Koulu kiusaus muttui piikittelevämmäski. 8lla olin kusipäiden kanssa. Masennus oli jo aika vakavaa, itsemurha yrityksiä muutama. (huonoja sellasia:DD) Sekosin parikertaa aika pahasti. Kasilla mua myös auttoi yksi poika, sovitaan vaikka matias. Olen todella kiitollinen hänelle, miten jaksoi auttaa auttamistaan. Kasin aikana mun koulukiusaus oli huipussaan. 

 Kun taas ysillä ei enää kiusattu, mutta olin silti se outo tyyppi. Olin päivänsäteen, lumen ja jääprinsessan kanssa. Masennus paheni pahenimistaan, aloin viiltelemään enemmän ja enemmän. Vedin satunnaisia lääkkeitä mitä löysin. Mutta ysinkesä on yksi parhaimmsista kesistä 2008 lisäksi. Oltiin lumen ja päivänsäteen kanssa. Välit päivänsäteeseen parani, oltiin oltu ala-asteella jonkinlaisia ystäviä. Lumeen aloin ihmisenä tutustua huhtikuussa, vaikka oltiin oltu pidempään samassa porukassa. Olen oppinut luottamaan ihmisiin uudestaan, jollain tasoa. Se on itseasiassa päivänsäteen ja lumen ansiota.

Nyt kun lukio alkoi, olen taas ollut aika paljon yksikseni. Mielessä on käynyt useamman kerran itsemurha. Mutta aion parantua, toivottavasti. Lumi on auttanu mua ihan sikana siinä, olen vähentänyt viiltämistä todella paljon. Lumi osaa olla muutenkin niin tsemppaava ja päivänsäde, oon huomannu kun hän on siellä kaukana opiskelemassa niin en pärjää ilman häntä. En osaa enää olla. Orpo olo. Onneksi tulee viikonloppuisin aina tänne!<3

Äitini alkoi isäni ja hänen erostaan lähtien syytellä meitä lapsia kaikesta kadonneesta. Myös siitä avioerosta. Kaikesta tuli meidän syytä. Itseeni se vaikutti niin, että aloin jo uskomaan äitini valheita. Nykyään tuo ei ole enää niin voimaksasta, mutta kyllä se vieläkin jatkuu. Mutta olen silti iloinen että saan asua äitini luona!

Välit isään oli poikki viime vuoden syksyyn asti, jolloin päätin antaa uuden mahdollisuuden. Rupesin nimittäin säälimään häntä, en tiedä oliko se elämäni isoimpia virheitä. Jos jollekkin juolahti mieleen "kai nyt sen elämässä jotain positiivista on tapahtunut?" toki on, mutta ne on pieniä yksittäisiä asioita. Lähinnä tänä keväänä ja kesänä on ollut iloisia asioita.