i really can try

                                                         kipua pelkää en,
                                                         siedän sitä, tiedän sen

luin "War inside me" blogia. Se sai mut miettimään kaikkea. Se antoi mulle toivoa, tietyllä tavalla. Koska hän on ainakin tajusin niin, voinut pahemminkuin minä. Joten millä oikeudella mä edes valitan? En yhtään millään. Ei minulla ole oikeutta, vaikka monella ihmisellä menee huonommin kuin minulla. Paljonkin huonommin. Mutta lukiessani hänen kirjoittamiaan tekstejään, rupesi ahdistamaan. Lukio. En mä sitä pääse läpi, oisinko valinnut 33 kursia (30 niistä on pakollisia) ja soveltavia pitää käydä 3 vuoden aikana vissiinkin 10. Ei tule onnistumaan ainakaan 3 vuodessa, ei todellakaan. Olin vielä seiskalla ja kasilla 8/9/10 oppilas nyt olen 6-8 oppilas. Numerot romahti, en enää jaksanut. Opettajat varmaankin ajattelee et seuran vaihdos "pahiksiin" vaikuttaa. Ei. Ei ja ei. Mä en vain jaksa enää lukea, en oikeasti meillä on ollut tt, enkun ja matikan valtakunnalliset. Arvatkaa luinko? En. Ennen luin 20 sivun koe alueet. Nyt en lukenut noihin vaikka niillä on vissiinkin suurin paino numeron kohdalla.

Tuntuu jotenkin niin toivottomalta ajatus. Ensi syksynä alkaa lukio. Ehei, en oikeesti voi mennä sinne. Entä jos en ota paikkaa vastaan? Mitä teen? Olisin vain kotona ja antaisin masennukselle vallan? Ei en voi, pakko mun on yrittää jätän sen vaikka kesken. Sain muuten tietää että sain kesätyöpaikan. 2 viikkoa siellä. Noh ainakin jotain tekemistä kesällä. Nukun varmaan muuten koko kesän, niinkuin viime kesänkin.

Alan taas eristäytyä ihmisistä, niinkuin viimevuonnakin tähän aikaan. Miksi? En todellakaan tiedä. Ehkä pelkään. Pelkään sitä kun koulu loppuu, sitä miten kaikki halailevat toisiaan, kaikki ovat kauniissa mekossa. Minä en. En voi laitttaa rippimekkoa, koska kaikki näkisivät viiltely jäljet. Eikä sen mekon kanssa sovi mikään pitkä hihainen. Joten en taida mennä hakemaan todistusta, tai sitten muka nukun pommiin. Ja haen sen sermonian jälkeen. Mutta toisaalta olisi kiva olla edessä, nähdä kaikki ihmiset. Mutta ei en pysty, haluan mutta en voi. Mutta oikeasti haluan. Koitan. Mutta en voi luvata.

Kesällä haluan hillua junaradalla, sen lähettyvyydessä ja vain tuntea sen viiman ja vain olla. En tykkää kesästä koska ihmiset ihmettelevät miksi pidän pitkähihaista paitaa, miks en ui. Enkä halua ruskettua, se on rumaa, tai siis se käy joillekkin, muttei minulle.