Don't look at me. I can't cope it.

Mitä mulle kuuluu? Eilen oli kivaa kaverin kaa. Ku mentiin sen papan kämpille, istuttii, kuunneltiin musaa ja poltettiin. Oltiin siellä varmaa kolmetuntii. Kun lähdin käveleen kotiin. Säikähdin tielle kääntyessäni lintua joka istui langalla. Pelottavinta siinä oli sen rauhallisuus. Se ei lähtenyt lentoon, se ei pelännyt minua. Se katseli tummilla silmillänsä, mikä oli pelottavaa. Ihan kuin se tutkisi minua. Mutta miksi? Jatkoin kävelyäni ja ollessani yhdessä tutussa kohdassa, mietin miten nopesti olinkaan kävellyt? Ja huomasin sen kaiken olevan raskasta, outoa. Ja samalla jollain tavalla taivaallista. Mikä onkaan ihananpaa kuin olet aika pienellä tiellä (maalla) kävelemässä kotiin, sataa vettä ei liian kovasti, eikä liian hiljaakaan. Vaan sillein ihanasti. On sumuinen sää, et näe kauvaksi. Metsässä on hämärää, joka luo varautuneisuutta. Lähdin tänään kesken koulupäivän pois, koska en enää yksinkertaisesti jaksanut. Oli muutenkin olllut huono päivä. Lähdin äitini kyydillä ja mentiin käymään kirpparilla löysin 2 farkut. Mentiin kotiin ja nukuin jonnekkin puoli kahdeksaan. - Kirjoitin tämän siis perjantaina.

Lenkin jälkeen mentiin taas hänen papalleen ja oltiin siellä jonnekkin kahteen ja lähdin kävelemään kotiin. Mikäs siinä menin nukkumaan ja sitten olikin lauvantai. Illasta menin saman kaverin luo katsomaan hänen pikku-siskonsa perään. Hän nakkasi minut kotiin. Katsoin jääkiekon loppuun ja lähdettiin lenkille. Ei oltu enää pitkään.
Tänään nukuin jonnekkin puoli kolmeen. Tehtiin pikkuveljen kanssa kanawrappeja (jooooo, paljon kaloreita, tiiän) Oksensin. En voinut syödä niitä kanoja, ne oli aivan hirveitä. Muuten vaan oon ollu.

Näin muuten aivan kamalaa unta. Oli koulussa joku liikuntapäivä ja useammat koulut oli kokoontunut yhteen paikkaan. Ja mun yks kaveri on toisella paikka kunnalla koulussa ja hän oli siellä. Moikkasin häntä mutta hän ei vastannut, ei välittänyt mietin mitä on tapahtunut? Ja samaan aikaan kuljetettiin jotain laatikoita tai jtn jossa piti olla 4 ihmistä kantamassa. Ja sit joku edellä oleva ei jaksanut kantaa nii se koko letka pysähty. Joten ruvettiin istuu jollekkin. (en tiiä mihin jotain kovaa, sen muistan) Takanani istui yksi 8-luokkalainen poika, olkoon hänen nimensä vaikka Mika. Hän ei ole suosittu. Pelaa jalkapalloa. On kaveri toisen kasiluokkalaisen kanssa, no yllätys? Mutta siis niin se tönäs mua, rupesin hakkaa ja raivoo sille, sitten tää Mikan kaveri, olkoon vaikka Johannnes rupes mulle huutaa, kattoo mua, hänen sinisillään silmillään, tietäen liikaa minusta (oltiin joskus tosi hyvissä väleissä ja puhuttiin kaikesta ) Huomasin että hänen tekee mieli sanoa se yksi sana, mutta hän ei kumminkaan sano sitä. Mutta sutjauttelee kaikkea siinä (en muista enää mitä, mutta jotain mikä satutti). Kyynel katson Johannesta. Hänen katsestaan huomaa että hän tajusi tehneensä virheen. Silmillään anoo anteeksi antoa,  kertoo että se on okei, joskus on vain hyvä romahtaa. Katsoo ymmärtäväisesti ja kuin sanoisi niillä hänen sinisillä silmillänsä, en minä ole unohtanut sinua. Käännyn pois en kestä. Mietin vain haluavani pois, päästä viiltelemään, pois. Mietin siinä että teen itsemurhan, se tuntui niin voimakkaalta. Ja uni loppui siihen. Herätessäni huomasin itkeväni, kyyneliä. Ei, ei Johannesta kiinnosta. Ehkä kaikki johtui vaan siitä että hän moikkasi koulussa. Ehkä. Toivon niin. Herätessäni oli kumminkin siellä samassa paikassa, kuin uni olisi jatkunut.. Me puhutaan Johanneksen kanssa. Ja hän halaa minua. Miten mulla voi olla ikävä.. Ei mulla ole ollut vuoteen, tai sitten en ole vain myöntänyt sitä.

Yeah. Just a dream. And that dream feel so real.

Vaikka arka asia, annoin sen purkaantua.
Kuinka voi näin paljon kaikkee sydämen mahtua?
Nyt oon ylämäes, pelkään syöksylaskua.

Kuinka tällaiseen voi ihminen elämässään astua?