Enjoy the little things

Ahdistaa. Liikkaa. Pelottaa. En halua. Ei tähän ole sanoja kuvaamaan tätä tunnetta, tätä ahdistusta. Huomenna viimeinen päivä. Helppo homma- ei ei todellakaan. Mun kädet tärisee kun kirjoitan tätä. Näin paljoan mua ahdistaa. En halua kävellä kaikkien eteen. en en ja en!! Mutta yksi huoli edes vähempänä, lumi tuo mulle jonkun pitkä hihasen, toivottavasti se käy jotenkin edes siihen mekkoon. Koska en halua että luokanvalvoja ja rehtori näkee näitä jälkiä, näitä arpia.

Tänään on muuten ollut hyvä päivä. En ollut jääprinsessan kanssa koulussa, se suuttu mulle- ihan sama ei kiinnosta, ennemmin olen sellaisessa seurassa missä viihdyn. Eli olin lumen kanssa, oli siinä muitakin mutta oli paljon kivempaa kuin olisi ollut jääprinsessan kanssa. Eli syy miksi edes vaihdoin porukkaa oli että päivänsäde ei ollut koulussa. Sillä on poissa oloja päälle 200. Toivottavasti ei jää luokalle, mä niin toivon sitä. Puhuttiin sit lumen kaa tänään facessa. Se sai mut aidosti iloiseksi. Miettikää minä aidosti iloinen ? - todella harvinaista.

Ja jääprinsessa tietää, se tietää että olen kusessa lumeen. Se kertoo sen varmasti. Se haluaa kostaa mulle. Katotaanko se tekee sen huomenna. Mutta toivon että hän ei tule kouluun, koska hänen mekkonsa ei ole saapunut. Toivon sitä niin paljon. Koska en halua että hän pilaa mun koko alku kesän sillä. Hän on kuin käärme- niin vikkelä. En ole varma että oonko kertonut mutta lumi ja jääprinsessa oli yhdessä 7kk. He erosivat viimesyksynä. Sen jälkeen ne välit on ollut niin moni mutkaisia kun voi olla.

ahdistusta ja suunnitelmia.

Ahdistaa.. ihan saatanasti. En voi paljoa viillellä koska kesä on jo nyt tullut tänne peräsuomeenkin. Ja uitua tulee, varmaan aika paljonkin. No tänään uin toppi päällä että se peittää kyljen viillot. Mutta silti. En voi uida koko kesää toppi päällä! Nytkin vetoan siihen että ne uikkarit on niin paskat. Mutta varmasti äiti ostaa jotkut mulle ja ihmettelee miks en käytä niitä. Ja hän tajuaa.

Mietin että alkaisin jonkin laiseen viiltolakkoon, mutta en pystyisi siihen. Se olisi liian hankalaa, koska ei mulla ole muuta tapaa helpottaa ahdistusta. En uskoisi sen onnistuvan. Mutta ainakin vähennän koska en viittisi viettää koko kesää näin.

Ahdistaa myös se päättötodistusten jako. Koska pitää kävellä kaikkien eteen. Mulla on mekko, eikä siihen ole löytynyt mitään hyvää pitkähihaista. Joten joudun menemään ilman sitä. Ja luokanvalvoja ja rehtori näkee mun viillot. Ne hehkuu oikein punaisena, mun kalpeaa ihoa vasten. Ne ei ole syviä, mutta niitä on paljon ranteesta kyynerpäähän asti. Itse pidän niistä mutta ne ei oiken sovi siihen mekko yhdistelmään. Kaikki saa tietää musta jotain mitä olen salaillut tämän vuoden. Mutta mitä se asia niille kuuluu, ei mitään. Ei se muiden persettä pitäisi painaa. Ihan sama mitä muut ajattelee, kunhan eivät ota koulusta yhteyttä kotiin. Ja ajattelin että jos joku tulee kysymään sen juhlan jälkeen että käyn psykolokilla vai oliko se psykiatri. No ihan sama, niin niiden ei tarvitse sitten päätänsä sillä vaivata. Näin myös painajaista tästä juhlasta, se oli kamala. Entä jos mokaankin kaiken samalla tavalla kuin siinä unessa..?

Kaveri suunnitteli jo meidän mökki iltaa, kuinka käydään saunassa ja naku uinnilla. Mikäs siinä jos me ollaan kahdestaan mutta aateltiin että kutsutaan lumikin sinne. Apua! Miks menin möläyttämään koko idean. Siis haluan hänetkin sinne mutta silti. Ehkä se on helpompaa kun kaikki ollaan sitten jonkunlaisessa humalassa. Älkää nyt ajatelko että olen lissu joka leijuu asialla, koska en juo paljoa paskaakaan. Pari aina silloin tällöin mutta en ole koskaan ollut humalassa kunnolla.

Kesäkuun alussa lähdetään perheen kesken etelä suomeen koska siskoni menee naimisiin. Se on mun osalta ainakin pika visitti koska mulla on juuri silloin kesätyöt. Onneksi sain vapaata, koska se vastaava on yksinkertaisesti niin ihana<3 Voisiko olla parempaa työn antajaa? - Ei todellakaan.

Jossain vaiheessa kesäkuuta lähdetään päivänsäteen kanssa ottamaan parinsadan kilsan päähän lävistykset. Jos se ei nyt munais koko juttu. Ajattelin loppukesästä lähteä myös Norjaan, mutta saa nähdä.

Mitä kuulin että meidän lukion ropot on kamalat. Molemmat vaihtoehdot tiukkapäitä. Ei en usko että kestän sitä.. Toivotaan vaan parasta! Ja päätin että taistelen elämästä, en tee itsemurhaa koska haluan uskoa että kaikki on sen arvoista. Ei ehkä nyt siltä tunnu mutta haluan uskoa, että kaikki muuttu vielä paremmaksi päin.

I'll just disappear.

Tein eilen jotain todella tyhmää, tiedän että on tyhmää kertoa siitä koska en kerro siitä kumminkaan mitään oleellista. No kumminkin kaduttaa, joka kerta sen jälkeen mietin miksi tein sen? Mitä järkeä siinä oli? Älyätkö että se käyttää sua vaan hyväkseen, luulee sua tyhmäksi nuoreksi joka ei tajua? Mihin vastuisiin se joutuisi jos tekisin vain rikosilmoituksen.. Mua ahdistaa aina sen jälkeen kun oon tehnyt sen. Silloin tekee mieli polttaa koko vitun toppa. Ja kun olen kotona, kerinnyt rauhoittua ulkopuollisesti. - taistelu vasta alkaa. Tekee mieli aina vaan viilellä, mutta tiedän en voi koska peruskoulun juhla ja mulla on mekko. Siihen en ole löytänyt mitään pitkähihasta mikä kävis sen kanssa. Joten ei viiltelyä- ainakin melkein. Onneksi on keksitty kylki, en tykkää paikasta mutta helpottaahan sekin jonkin verran.


Pitäää nyt sanoa jotkut varmaan luulee että viiltelen pahasti, en todellakaan. Pieniä pintanaarmuja jotka paranee noin kuukaudessa. Ei paha. Tettiä ei jäljellä kuin enää huominen. Ja perjantai on luokkapäivä. Launtaina peruskoulun päättötodistus. Mä en suostu uskomaan että peruskoulu loppuu- kaikki hajaantuu, menee rikki. Ei mulla oo tossa lukiossa ketään kavereita, ja mun kaverit on sitä luokkaa että ne menee amikseen. Että jeij. Tulee ihanat kolme vuotta<3<3<3<3. Rakastan, ainakin melkein.

Luin yhtä blogia (Girl behind smiles). Aloitin sen sieltä alusta asti- ensimmäisestä postauksesta lähtien lukemaan, lukien joka ikisien julkaisun. Surullinen tarina, minkäs voit jos joku noin paljon halusi lopettaa oman elämänsä. Jotenkin toi ajatus vaan sitten voimistu mun päässä, enemmän ja enemmän. Mua pelottaa että joku päivä mun päässä naksahtaa ja teen sen. En voi. En voi tuottaa sitä kipua uudelleen minun perheelle ja sukulaisille.

Koska tiedän että se ei ole helppo asia, kun joku läheinen tai ei niin läheinen tekee itsemurhan. Mun serkku teki. Ja hänen äitinsä syö vieläkin "sen" takia lääkkeitä. On surullinen ja näin. Miten se kosketti heidän perhettään kuinka läheinen riistää oman henkensä. Surullista, mutta toisaalta ymmärrän häntä, miten tähän serkkuuni sattui, koksi, miten kova halu pitää olla lopettaa elämänsä - jos sen tekee.

Before your cut.

     Ennen kuin viillät...mieti mitä seurauksia sillä on elämääsi

1. Tulet nauttimaan siitä.
2. Tulet huomaamaan, että veri ja kipu addiktoivat.
3. Vaikka luulet voivasi tehdä vain pari pientä haavaa, jotka eivät ole syviä ja paranevat hyvin…
4. Niistä tulee syvempiä.
5. Niistä jää arpia.
6. Niiden paraneminen voi viedä kuukausia.
7. Arpien katoaminen vuosia.
8. Jos luulet voivasi rajoittaa viiltämisen vain yhteen alueeseen kehossasi, mietihän uudestaan. Kun ehjä iho loppuu, sinun täytyy viiltää muualle.

Ole valmis eristäytymään muista ihmisistä ja elämään jatkuvassa häpeässä.
Vaikka olisit maailman rehellisin ihminen... Huomaat valehtelevasi ihmisille, joita rakastat.
Vetäiset itsesi kauemmas ystävistäsi, kun he koskettavat sinua, aivan kuin heidän kätensä olisivat myrkkyä.
Sinua pelottaa  ahdistaa, että he tuntevat jotain paidan kankaasi läpi, tai koskettaminen yksinkertaisesti sattuu niin paljon.Ole valmis menettämään hallinta niin täysin, että pelkäät seuraavaa viiltoa, koska et tiedä kuinka paha siitä tulee.Odota vain, kymmenen haavaa muuttuu sadaksi. Ole valmis siihen, että koko elämäsi on vain viiltämisen ajattelua. Viiltämisen, ja haavojen peittelyn. Odota vain, tulee kerta kun viillät “ liian syvään “.

Tulet hulluksi, kun veren tulo ei lopu. Ja huohotat...Ja koko kehosi tärisee. Sinulla on paniikkikohtaus ja olet kauhuissasi, muttet voi kertoa kenellekään. Siispä istut yksin...Rukoillen, että kaikki kävisi hyvin.
Vannoen, ettet enää koskaan mene niin pitkälle. Mutta sinä menet, ja vielä pitemmälle.

Älä huoli, sinä opit hoitamaan haavojasi niin että voit viiltää yhä syvemmälle, ja välttää ensiapuun joutumisen.
Ja mitä paremmaksi tulet haavojesi hoitamisessa, sitä syvempiä niistä tulee.
Sinä valehtelet itsellesi ja hyväksyt sen, että huomaat kuluttavasi kymmeniä euroja joka kerta, kun menet apteekkiin. Naputat kärsimättömästi jalallasi ja toivot, että jono liikkuisi,- usko pois se tuntuu ikuisuudelta, eikä kukaan tuijota sinua tai ihmettele, mihin tarvitset tuota kaikkea. Ja samaan aikaan salaisesti toivot, että joku huomaisi. Joku, joka seisoo jonossa syli täynnä samoja tavaroita. Joku, joka ymmärtää. Mutta tietenkään niin ei koskaan käy.

Haavanhoitotarvikkeet eivät ole ainoa asia, johon kulutat rahasi. Ole valmis ostamaan uusi vaatevarasto. Pitkähihaisia paitoja kesäväreissä, rannekoruja ja hikinauhoja, saappaita, hanskoja.
Lista jatkuu ja jatkuu. Alat katsella jokaista uusin silmin. Tarkastelet heidän vartalojaan löytääksesi merkkejä itsetuhoisuudesta. Vain toivoen, että tapaisit jonkun kaltaisesi, ettet tuntisi itseäsi niin kauhean yksinäiseksi.

Sinä et edes ajattele sitä, kun silmäsi porautuvat heidän ranteisiinsa ja käsivarsiinsa. Vain toivoen, että he olisivat kuin sinä. Mutta he eivät ole. Sinä näet heidän siistit käsivartensa ja häpeät itseäsi tuntien yksinäisyyden. Sinä alat tekemään monia asioita yksin. Sinun täytyy aina pestä pyykkisi yksinäisyydessä, ettei kukaan näkisi veritahroja vaatteissasi ja pyyhkeissäsi. Sinun täytyy aina olla siivoamassa verijälkiä. Jynssätä kylpyhuoneen lattiaa. 

Et enää pysty elämään päivääkään viiltämättä.

Seuraavaksi löydät itsesi yleisestä vessasta repimässä rupiasi auki neulalla, jota pidät lompakossa hätätapauksia varten. Ja kun olet todella epätoivoinen, mikä tahansa sopii viiltämiseen; Sakset, auton avain, neula, klemmari... jopa kynä. Ei ole väliä, mikä se on. Kun tarve on tarpeeksi suuri, löydät kyllä jotain.

Sano hyvästit asioille, joita pidit itsestäänselvyyksinä. Shortsien tai sandaalien käyttäminen… pedikyyrit.. hihattomat topit. Tavallinen kesäpäivä rannalla tai uima-altaalla muuttuu kaukaiseksi muistoksi.
Ja sinä tulet kutisemaan. Niin paljon, että näyttää kuin sinulla olisi kirppuja tai jokin ihosairaus.
Sinusta tulee oman kehosi asiantuntija, samalla kun tuhoat sitä huolellisesti.

Sinä uneksit viiltämisestä.
Se vainoaa sinua päivin ja öin, ja ottaa haltuunsa elämäsi.
Sinä toivot, ettet koskaan olisi tehnyt sitä ensimmäistä haavaa, inhoten viiltämistä.
Samaan aikaan rakastat sitä, etkä voi elää ilman sitä.

http://lasilintu.suntuubi.com/fi/Haluatko%20/todella%20aloittaa%20viiltelyn/ - jätin asioita pois jotka ei liity mun viiltelyyn.

Nonni, peruskoulua jäljellä enää päivä! Nyt ollaan oltu tetissä, helppo homma, haravointia. Liikuntaa jos ei muuta. Tein varmaan tyhmästi menin puhumaan lumelle, ja tänään se laitto tekstarin päivänsäteelle et ei enää jaksa auttaa muita. Ei pitäis mennä sössimään, sotkemaan aisoita pahemmin. Tehty mikä tehty. Viikonloppu, ei suunnitelmia, varmaan valvon yön ja nukun päivän, uskoisin. Ei pahemmin ole nyt ahdistanut tai mitään. On tehny mieli viillellä, mutten ole koska se on tyhmää ja koitan vähentää sitä. Katsoin päättäri mekon, mahdun siihen- ihme. Enää vain jotkut mustat legginsit ja vola. Tämmöinen tönkköteksti kun ei ole mitään tapahtunut silleen. Mietin että oisko sama lopettaa tämä kirjoittaminen koska ei tätä lue melkein kukaan. No uskoisin kumminkin että pari tekstiä ainakin vielä kirjoitan, ehkä enemmänkin jos tulee aiheita,tunteita tai mitään semmoista. Hyvää viiikonloppua teille kahdeksalle lukijalle!<3

rakastuin :3

Valkoinen valhe vai julma totuus?

Vittujen vittujen vittu. Voisiko enää mennä paremmin, meni välit poikki lopullisesti sädehelmeen. Se oli kertonut sen bfflle et mä viiltelen yms. Ja se sen bff vittuili mulle kokoajan koulussa. En enää ikinä halua nähdä tätä ihmistä. Sitten muutenkin koulussa, luulin että kaikki menee hyvin. Noh tosi hyvin meni.. Tulin kotiin --> nukkumaan ja heräsin kun päivänsäde soittaa. Että lumi on mennyt kertomaan siitä että sanoin jääprinsessan haukkuneen häntä. (Yhdelle toiselle tyypille, ja se oli siis kertonut jääprinsessalle). Mietinkin vikalla tunnilla miksi hän oli mulle niin mukava. Olisihan se pitänyt arvata. Esitti oikein mukavaa, kaikki on okei tyyppiä. Noh sitten päivänsäde kysy multa et oonks menny kertoo mitään kellekkään siitä, sen osuudesta. En, en ole. Puhelun lopetettuamme iski todellisuus päin naamaa, ei minulla ole kuin vain yksi ystävä, päivänsäde.

Mietin miksi  minulla ei ole kavereita? - Olen ruma, vammainen, ällöttävä, ilkeä, katon kuulemma pelottavasti, oon kuulemma tympääntyneen näköinen, en osaa mitään, olen kuulemma huomio huora, vielä mitä muuta? listaa voisi jatkaa loputtomiin.. Haluan vain kuolla, kuolla pois. Mutta mikä pettymys se olisi vanhemmilleni.. Ilkeä paska, itsekeskeinen lapsi tekee itsemurhan. Mikä häpeä.

Tunnen olevani arvoton, haluan pois, en enää jaksa kamppailla. Olen palanut ihan loppuun. Sama kuin pitäisi uida 5km tietääkseen olevansa perillä. Mahdotonta, mietin meillä on vanhoja lääkkeitä.. mutta se ei olisi todennäköistä. Hirttäytyminen, helppo, yksin kertainen, varma. Mutta jokin tuntuu että en silti halua tehdä sitä.. En haluaisi, mutta en enää jaksakkaan. Tätä paskaa, miten ihmiset luovat paineitaan toisillensa. Miten jotkut nauttii siitä että toiset kärsii. Hyvä esimerkki jääprinsessa rakastaa sitä kun näkee lumen kärsivän.

Mitä mieltä ootte, kun lumi kertoi hänen ex-tyttöystävälleen, sen että olin sanonut jääprinsenssan haukkuneen häntä. Ja ex oli kertonut sen jääprinsessalle. Mutta en ole vielä ainakaan kuullut yhdestä jutusta mikä tekastiin kaverin kanssa ja testataan kuuluuko sitä missään, että voiko häneen luottaa. Toivon että voi, koska hänelle oli niin helppo puhua, paljon helpompi homma kuin tänne kirjoittaminen.

Miten ihminen voi olla näin peloissaan? Näin häpeissään? Näin ahdistunut? En tiedä.. Enkä välitä, koska en enää kumminkaan kuuntelisi. Koulussakin opettajat alkavat ihmetellä normaalisti saan kokeista 8 tai 9 nyt olen saanut 6 tai 7. Saatiin yhteiskunta opin kokeet, olen aina normaalisti saanut 8½ tai 9- mutta nyt tuli 6+. En halua että kukaan tulee kysymään. Pokka ei kestäisi. Olen todella huono pitämään pokkaa ja pidättelemään kyyneliä. Jos ne päättävät tulla ne myös tuleekin.

Mulla oli tänään terkkarin tarkastus, meni hyvin. Paino indeksi 22, vittu että olen läski.. Se ei ihmetellyt mun lämmintä pukeutumista, onneksi. Sain olla pitkähihasella, mikä helpotus, se ei saanut tietää. Mikä älämölö siitä olisikaan tullut.. Mutta onneksi ei, hyvä tuuri. Ainakin tällä kertaa, ihme.

Olen sairaana, lämpöä, mutta menen silti kouluun koska haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa lumen kanssa, saada tietää onko hän luotettava. Ehkä tyhmää mutta se on voi voi. Ja anteeksi kun en laita kuvia..

Just not tonight.

Se on jännä miten toiset kestää asioita ihan eri tavalla kuin toiset

melkein.. i meant.. whit my bed

mä toivon et se tulis nopeesti, koska en tiedä enää jaksano, se ois ehkä se syy jatkaa?

Olen iloisempi kuin säkin oot. Mut onks mitään särkevämpää kun sä oot surullinen?

totta...

....

joten ehkä ei pitäisi koittaa enää ollenkaan.

se helpottais niin paljon minun elämää.

yeep:3

niiiin totta

joka sekuntti se vaikenee, joka minutti niin se kaukenee, tunti se on liian kaukana, päivä se ei enää onnistu

it is

mä toivon että sä et tee tätä samaa virhettä..

menee kaikille läpi jatka vain

mmmm.

minun mielestä kiusaaminen on säälittävää!!

yeeap

tääää on vaan niin ihanac:

mulle tulee helpotus kun nään sen, tunnen sen..

.......

koska se satuttaa, se on loppujen lopuksi aika välitilainen, mutta entä jos se kestäisikin? Mistä tietäisin  voinko luottaa?

sä et tuu koskaan enää takas.... 

niiiin..

kyllläääh..

juurikin näin

Joo, no kyl siihenkin tottuu.

mmmmmm

ehken enää koskaan..

             Ps. päätin että koitan luottaa häneen, katsotaan oliko se isoin virhe elämässäni..

apuaaa, mitä uskoa ja mitä ei?

Tänään oli peruskoulun vika koe! Jeij! Se on vihdoin ohi! Enää tet ja loma!
En oo teille kertonu että keskiviikkona oli valinnaiset ja kun oli vika kerta nii meillä on ollut tapana tehdä jonkin muotoinen musiikki esitys. Ja harjoteltiin sitä kuviksen luokassa, kaiken laista tuli mukaan, linkkuveitsi, semmonen ihana veitsen näkönen puukko. Testailin sitä puukko veistä eilen, siitä tuli edoton suosikki! Sit siellä oli puukko. Oisin otrtanut senkin, mutta yksi kaveri katteli siihen tyyliin että en ota sitä. No tältä samalta kaverilta kysyin et onks se kertonu mun pikku-veljelle mun viiltelystä, koska se on saanut kuulla siitä jostakin. Ei oo, ja sit sen tunnin jälkeen se tuli vaa "et sä voit tulla puhuu mulle jos siltä tuntuu" mun ilme oli varmaankin "mitä vittua????!!" mutta se helpotti omalla tavallaan pahaa oloani. Sit se kysy ooonks sen fb kavereis ja käski lisää. Sit tänään kysyin siltä yhen tunnin aikana et miks se haluaa auttaa mua? Mitä väliä sillä on? Se kerto kuinka sillä ei ollut ketään jolle kertoa- ketään kuka olisi auttanut. Ja ajatteli et se voi auttaa mua. No tää meidän juttelu hetki loppu nopiaan, koska mun toinen kaveri tuli siihen ja hän ei ole -missään- väleissä tämän toisen kaverini kanssa.

Tuli jotenkin niin hyvä mieli, mutta mistä mä tiiän että voin luottaa siihen? Koska koko ajan kuuluu ympäriltä paskaa siitä ihmisestä. Jotkut puhuu et se ois pyörittäny kolmea ihmistä samaan aikaan. Mitä uskoa ja mitä ei?
Oon aina ollu sitä mieltä että haluan tutustua ihmiseen, nyt mullam ois mahdollisuus. Minulla! Onko mulla koskaan ollut mahdollisuuksia? - Ei. Osaanko tehdä valintoja? - En, yhteishakukin oli niin tuskaista. Ja joo pelottaa niitten tokarien jako, kävellä kaikkien ylä-aste/lukio + toisten läheiset. En halua. Kaikki näkee ne. Olen nyt vähentänyt viiltelyä kuukauden ajan, tosi paljon. Nyt viikon aikana on monesti tehnyt mieli, ja teinkin. Onneksi ehkä vain 7 käteen ja kylkeen loput.. oispa tää jo ohi.

Mutta puhunko hänelle? Kerronko jonkin verran ja kuuntelen kuuluuuko sanaa mun korviin? Vai annanko olla? Se ois ehkä keino parantua.. puhua jollekkin joka ymmärtää joka on ollut/ on samassa tilanteessa, kannattaako? Uskallanko? Mikä enää voisi mennä pieleen? Mikä voisi enää mennä huonommin. Enää 1.6 asti aikaa, aikaa tehdä se aloite että tää juttu kestää, ja jos tämä ihminen pääsee 1 hakutoiveeseen niin se on n. 200km päässä, kestäisikö ystävyys?
Muuten tuli mieleen menin pelleilemään ja laittamaan kolmannelle kaverilleni viestin että merkitseekö meijän ystävyys mitään sulle yms angst se ei oo vastannu ja oisko siitä 5 päivää kuin laitoin sen, tiedän että hän on lukenut ne. Suututin hänet, en ole hyvä näissä ystävyys suhteissa. Olen hankala. Kokonaisuudessaan. Epäonnistun kaikessa! Menisikö mun ystävyyys tän kaverin kaa loppujen lopuksi samaan jos sen edes aloittaisin?

Olin myös joskus ihastunut tähään samaan ihmiseen joka haluaa auttaa mua, ehkä olen vieläkin?

leijona ihqutusta!

PAKKO IHKUTTAA VAIKKA TE KAIKKI TIEDÄTTEKIN! SUOMI VOITTI SLOVAKIAN 4-3 !! rakastan. Miksi tämä on minulle niin tärkeää? - koska pelaisin jääkiekkoa jos en olisi ..jotain.. tilapäisesti. Se edelleenkin vaikuttaa, minulla ei toimi yksi lihaskunnolla. En edes pysty hiihtää kunnolla joten miten pysyisin jäällä pystyssä? en mitenkään. Viimeksi koikeilin vuonna 2010 ja vain metri tuen kanssa. En enää usko koskaan pystyväni olemaan jäällä.. en koskaan.. Se tuntuu pahalta myöntää. Mutta ei siitä sen enempää. SUOMI VOITTI JA ON NELJÄN PARHAAN JOUKOSSA, JUHLIN SITÄ JA OLEN STNA YLPEÄ LEIJONISTA<3. 
PS. anteeksi ei aiheeseen liittyvä mutta en muista milloin olisin viimeksi ollut näin iloinen. Ja ajattelin että teidän lukioden on hyvä myös tietää että osaan iloita vielä.

Antti Raanta - rakastan.

Don't worry. I stay in the dark where I belong.

Anteeksi että en nyt ole kirjoitellut.. On vain ollut niin paha olla. Siskoni menee naimisiin tässä toukokuun lopulla. Joten aloin väsäämään korttia. Ajattelin tehdä kraffitti tyylisen. Saa nähdä. Alku on mun mielestä ihan jees mutta vähän vaikeeks menee kun sitä piirtelee ja samaan aikaan itkee. Miksi minua itkettää? Olen vihainen itselleni, koska en päässyt toisen siskoni häihin. Koska silloin samana kesänä kun sairastuin, oli siskoni häät. Sairaus oli sen verran vakava tai no sanotaanko ennemmin vaikea (siis kyllä se vakavakin on..) lääkärit antoi luvan 7 tunnin ajomatkalla. Mutta äiti ei halunnut lähteä viemään. Koska se kuulemma olisi ollut minulle liian raskasta. Tekosyy. Heille tuli riita.. en tiedä mistä. Mutta musta tuntuu että mun takia, koska se olisi ollut liian vaikeaa.

Olen hyvin pettynyt. Yksi niistä asioista joita en halua myöntää itselleni. En ole ollut siskoni häissä. Jättääkö kukaan menemättä sisarensa häihin? - ei. Minä tein niin, en kyllä voinut siihen vaikuttaa. Mutta silti. Miksi minun piti sairastua? Miksi juuri sinä kesänä? Miksi juuri niinä päivinä? Miksi ei aikaisemmin? Miksi juuri siihen aikaan? .... I just wanna know why.

Niin siis sen kortin tekeminen on vaikeaa, liian henkilökohtaista. Kaikki  muistot. Asiat mitkä saa minut itkemään. Haluaisin laittaa kuvan ja kysyä teidän mielipidettä, mutta en voi. Koska otan sen kouluun ja joku saattaisi tunnistaa, yhdistää. On vaikea olla tuntematon. Mutta miksi sitten on niin helppoa olla näkymätön?

Olin perjantai iltana tulossa lenkiltä pois. Ja näin muka mun kaverin edessäni, pirullinen ilme kasvoillaan, kuin sanoen "sinä pöljä uskoit, vittu että sä oot pöljä" että hänellä olisi ollut kädessään puukko, reunoilla punaista ja vihreää, myös sinistäkin. Ensin se oli edessä sitten katsoin pellolle kuvittelin senkin täyteen niitä. Kuin siinä kuvassa "you're not wonderland anymore alice" missä on se tyyppi sen hevosenpään(?) kanssa tai jotain semmoista. Se tuntu niiiin todelliselta... kamalalta..

Mulle tuli just mielen et halauatteko te tietää jotain tiettyy? Voitte laittaa esim. ehdotuksii mistä postaa jos tulee jotain mieleen. Ja tänne loppuun että mulla on 2 kesätyö paikkaa. Ja koulu loppuu pian<3 PS. Sori en jaksa laittaa kuvia nytten..

Don't look at me. I can't cope it.

Mitä mulle kuuluu? Eilen oli kivaa kaverin kaa. Ku mentiin sen papan kämpille, istuttii, kuunneltiin musaa ja poltettiin. Oltiin siellä varmaa kolmetuntii. Kun lähdin käveleen kotiin. Säikähdin tielle kääntyessäni lintua joka istui langalla. Pelottavinta siinä oli sen rauhallisuus. Se ei lähtenyt lentoon, se ei pelännyt minua. Se katseli tummilla silmillänsä, mikä oli pelottavaa. Ihan kuin se tutkisi minua. Mutta miksi? Jatkoin kävelyäni ja ollessani yhdessä tutussa kohdassa, mietin miten nopesti olinkaan kävellyt? Ja huomasin sen kaiken olevan raskasta, outoa. Ja samalla jollain tavalla taivaallista. Mikä onkaan ihananpaa kuin olet aika pienellä tiellä (maalla) kävelemässä kotiin, sataa vettä ei liian kovasti, eikä liian hiljaakaan. Vaan sillein ihanasti. On sumuinen sää, et näe kauvaksi. Metsässä on hämärää, joka luo varautuneisuutta. Lähdin tänään kesken koulupäivän pois, koska en enää yksinkertaisesti jaksanut. Oli muutenkin olllut huono päivä. Lähdin äitini kyydillä ja mentiin käymään kirpparilla löysin 2 farkut. Mentiin kotiin ja nukuin jonnekkin puoli kahdeksaan. - Kirjoitin tämän siis perjantaina.

Lenkin jälkeen mentiin taas hänen papalleen ja oltiin siellä jonnekkin kahteen ja lähdin kävelemään kotiin. Mikäs siinä menin nukkumaan ja sitten olikin lauvantai. Illasta menin saman kaverin luo katsomaan hänen pikku-siskonsa perään. Hän nakkasi minut kotiin. Katsoin jääkiekon loppuun ja lähdettiin lenkille. Ei oltu enää pitkään.
Tänään nukuin jonnekkin puoli kolmeen. Tehtiin pikkuveljen kanssa kanawrappeja (jooooo, paljon kaloreita, tiiän) Oksensin. En voinut syödä niitä kanoja, ne oli aivan hirveitä. Muuten vaan oon ollu.

Näin muuten aivan kamalaa unta. Oli koulussa joku liikuntapäivä ja useammat koulut oli kokoontunut yhteen paikkaan. Ja mun yks kaveri on toisella paikka kunnalla koulussa ja hän oli siellä. Moikkasin häntä mutta hän ei vastannut, ei välittänyt mietin mitä on tapahtunut? Ja samaan aikaan kuljetettiin jotain laatikoita tai jtn jossa piti olla 4 ihmistä kantamassa. Ja sit joku edellä oleva ei jaksanut kantaa nii se koko letka pysähty. Joten ruvettiin istuu jollekkin. (en tiiä mihin jotain kovaa, sen muistan) Takanani istui yksi 8-luokkalainen poika, olkoon hänen nimensä vaikka Mika. Hän ei ole suosittu. Pelaa jalkapalloa. On kaveri toisen kasiluokkalaisen kanssa, no yllätys? Mutta siis niin se tönäs mua, rupesin hakkaa ja raivoo sille, sitten tää Mikan kaveri, olkoon vaikka Johannnes rupes mulle huutaa, kattoo mua, hänen sinisillään silmillään, tietäen liikaa minusta (oltiin joskus tosi hyvissä väleissä ja puhuttiin kaikesta ) Huomasin että hänen tekee mieli sanoa se yksi sana, mutta hän ei kumminkaan sano sitä. Mutta sutjauttelee kaikkea siinä (en muista enää mitä, mutta jotain mikä satutti). Kyynel katson Johannesta. Hänen katsestaan huomaa että hän tajusi tehneensä virheen. Silmillään anoo anteeksi antoa,  kertoo että se on okei, joskus on vain hyvä romahtaa. Katsoo ymmärtäväisesti ja kuin sanoisi niillä hänen sinisillä silmillänsä, en minä ole unohtanut sinua. Käännyn pois en kestä. Mietin vain haluavani pois, päästä viiltelemään, pois. Mietin siinä että teen itsemurhan, se tuntui niin voimakkaalta. Ja uni loppui siihen. Herätessäni huomasin itkeväni, kyyneliä. Ei, ei Johannesta kiinnosta. Ehkä kaikki johtui vaan siitä että hän moikkasi koulussa. Ehkä. Toivon niin. Herätessäni oli kumminkin siellä samassa paikassa, kuin uni olisi jatkunut.. Me puhutaan Johanneksen kanssa. Ja hän halaa minua. Miten mulla voi olla ikävä.. Ei mulla ole ollut vuoteen, tai sitten en ole vain myöntänyt sitä.

Yeah. Just a dream. And that dream feel so real.

Vaikka arka asia, annoin sen purkaantua.
Kuinka voi näin paljon kaikkee sydämen mahtua?
Nyt oon ylämäes, pelkään syöksylaskua.

Kuinka tällaiseen voi ihminen elämässään astua?

i really can try

                                                         kipua pelkää en,
                                                         siedän sitä, tiedän sen

luin "War inside me" blogia. Se sai mut miettimään kaikkea. Se antoi mulle toivoa, tietyllä tavalla. Koska hän on ainakin tajusin niin, voinut pahemminkuin minä. Joten millä oikeudella mä edes valitan? En yhtään millään. Ei minulla ole oikeutta, vaikka monella ihmisellä menee huonommin kuin minulla. Paljonkin huonommin. Mutta lukiessani hänen kirjoittamiaan tekstejään, rupesi ahdistamaan. Lukio. En mä sitä pääse läpi, oisinko valinnut 33 kursia (30 niistä on pakollisia) ja soveltavia pitää käydä 3 vuoden aikana vissiinkin 10. Ei tule onnistumaan ainakaan 3 vuodessa, ei todellakaan. Olin vielä seiskalla ja kasilla 8/9/10 oppilas nyt olen 6-8 oppilas. Numerot romahti, en enää jaksanut. Opettajat varmaankin ajattelee et seuran vaihdos "pahiksiin" vaikuttaa. Ei. Ei ja ei. Mä en vain jaksa enää lukea, en oikeasti meillä on ollut tt, enkun ja matikan valtakunnalliset. Arvatkaa luinko? En. Ennen luin 20 sivun koe alueet. Nyt en lukenut noihin vaikka niillä on vissiinkin suurin paino numeron kohdalla.

Tuntuu jotenkin niin toivottomalta ajatus. Ensi syksynä alkaa lukio. Ehei, en oikeesti voi mennä sinne. Entä jos en ota paikkaa vastaan? Mitä teen? Olisin vain kotona ja antaisin masennukselle vallan? Ei en voi, pakko mun on yrittää jätän sen vaikka kesken. Sain muuten tietää että sain kesätyöpaikan. 2 viikkoa siellä. Noh ainakin jotain tekemistä kesällä. Nukun varmaan muuten koko kesän, niinkuin viime kesänkin.

Alan taas eristäytyä ihmisistä, niinkuin viimevuonnakin tähän aikaan. Miksi? En todellakaan tiedä. Ehkä pelkään. Pelkään sitä kun koulu loppuu, sitä miten kaikki halailevat toisiaan, kaikki ovat kauniissa mekossa. Minä en. En voi laitttaa rippimekkoa, koska kaikki näkisivät viiltely jäljet. Eikä sen mekon kanssa sovi mikään pitkä hihainen. Joten en taida mennä hakemaan todistusta, tai sitten muka nukun pommiin. Ja haen sen sermonian jälkeen. Mutta toisaalta olisi kiva olla edessä, nähdä kaikki ihmiset. Mutta ei en pysty, haluan mutta en voi. Mutta oikeasti haluan. Koitan. Mutta en voi luvata.

Kesällä haluan hillua junaradalla, sen lähettyvyydessä ja vain tuntea sen viiman ja vain olla. En tykkää kesästä koska ihmiset ihmettelevät miksi pidän pitkähihaista paitaa, miks en ui. Enkä halua ruskettua, se on rumaa, tai siis se käy joillekkin, muttei minulle.